Yleisökysymys: "Eikö uskonnollinen 'jumalan tahdolle antautuminen' ole hyvä asia, jos se mahdollistaa toiveiden toteutumisen?"

 

Eikö uskonnollinen jumalalle antautuminen" ole hyvä asia, jos se mahdollistaa omien toiveidemme toteutumisen?


Kvanttitodellisuudessahan toiveiden sallimisen tila valitaan nimenomaan olemalla yrittämättä ratkaista ongelmia ja ottamalla siten vastaan ratkaisuja.


Monoteististenkin uskontojen suosio tosiaan perustuu tuohon irtipäästämisen ja "jumalalle antautumisen" seurauksena tapahtuvaan toiveiden toteutumiseen. Eli kun ihminen ei yritä saavuttaa mitään, niin hän kokee vapauden tunteen ja siksi hän toteuttaa myös toiveitaan, synkronisesti täydellisessä järjestyksessä.


Ainoa toiveemme elämässähän ON vain olosuhteista riippumaton tyytyväisyyden tunne, eivät siis ne miellyttävät olosuhteet, joita tuo tunne mahdollistaa.


Mutta miksi siis "jumalaan" eli omaa itseämme korkeampaan voimaan luottaminen ei suinkaan aina tee ihmistä onnelliseksi ns. ensihuuman jälkeen? Aivan kuten euforista iloa suhteen alussa tuottanut parisuhdekaan ei tuota tuota iloa loputtomiin.


Ilmiö johtuu siitä, että "jumalat" ovat aina oman egomme heijastumia, ja jos uskot, että tuollainen korkeampi voima tekee päätöksiä puolestasi - ja koko ihmiskunnan puolesta - ja palvot ja ihailet tuota voimaa, niin olet siis tuolle voimalle alamainen, et vapaa.


Ja jos näet esimerkiksi kärsiviä lapsia, niin rajallisuusharhasi vallassa säälit heitä ja rukoilet heidän puolestaan. Kunnes huomaat, että rukouksesi ei parannakaan noiden lasten tilannetta, jolloin joudut hyväksymään tuon kärsimyksen "jumalan tahtona" - jos siis aiot säilyttää uskosi.


Et siis tunnekaan enää ns. lapsenuskoa vaan alamaisuutta - lapsethan uskovat vaistomaisesti omaan luomisvoimaansa, eivät itsensä ulkopuolisiin voimiin - ja koska tunnet olevasi tuon korkeamman voiman armoilla, niin et rakasta ja kunnioita itseäsi ehdoitta, ja juuri siksi tunnet sääliä ja tuomitsevuutta myös muita ihmisiä kohtaan. Haluat toimia ikäänkuin tuon viisaamman voiman "soturina" maaailmassa.


Nunniakin kutsutaan usein ironisesti "Jeesuksen morsiamiksi", eli he ovat uhranneet oman seksuaalisen vapautensa täysin kuvitteellisen messiaan takia.


Ja se, että uskovainen tuntee sääliä muita kohtaan perustuu myös näköharhaan.


Kaikki säälittävinä pitämämme ihmisethän eivät suinkaan aina kärsi, me vain näemme heidät heikkoina ja onnettomina silloin, jos itsekin olemme sääliviä eli pelokkaita - säälittäviä.


Näemme muut ihmiset aina sellaisina, kuin millaisia ITSE uskomme heidän olevan.


Juuri tuo ajatus "jumalan sotureista" ja "oikean uskon puolustajista" on tehnyt monoteistisista uskonnoista eräänlaisia sotilaallisia armeijoita, joissa omaan "jumalaansa" itsekin pettyneet uskovaiset yrittävät kaikin voimin puolustaa omaa uskontoaan, muita maailmankatsomuksia vastaan.


Ja tästä jatkuvasta taistelusta johtuu se, että monen uskovaisen on hyvin vaikea ymmärtää Jeesuksen esitämää buddhalaista opetusta:


"Taivasten valtakunta (eli onnellisuuden tunne) löytyy sisimmästänne."


Onnellisuuden tunteen tunteminenhan edellyttää, että ihminen rakastaa ITSEÄÄN ehdoitta, ei siis palvo ketään eikä mitään.