Miksi ihminen on onnellinen vain, jos tunne ja järki, feminiinisyys ja maskuliinisuus, ovat tasapainossa?

 

Miksi sekä liiallinen tunteellisuus ("feminiinisyys") että liiallinen järkevyys ("maskuliinisuus") aikaansaa kärsimystä?


Kun ihminen on "tunteidensa vietävissä", hän ei hallitse omia tunnetilojaan, vaan hän koke elämän dramaattisena ja hallitsemattomana, kuin myrskyävänä merenä, jonka arvaamattomuutta hän pelkää. Ja pelokas ihminen ei ole koskaan onnellinen, koska hän uskoo ilon johtavan aina pettymyksiin.


Kun ihminen yrittää ratkaista ongelmia ajattelemalla "kylmän loogisesti", hän tuijottaa ongelmia, eikä näe ratkaisuja. Hän löytää siis ratkaisuja aina vain kovan yrittämisen ja kärsimyksen eli taistelun kautta. Ja hän uskoo kärsimyksen olevan välttämätöntä, jotta jotain arvokasta voi elämässä saavuttaa.


Jos sen sijaan ihmisen tunteet ja järki ovat tasapainossa, eli hän pyrkii tiedostamaan omat tunnetilansa, ja missä tunnnetilassa hän siis vastaanottaa kunkin ajatuksensa, niin hän voi olla useimmiten hallitussa "virtaustilassa" (flow), jossa hän ei murehdi mennyttä eikä tulevaa, vaan on tyytyväinen nykyhetkeen. Hänen ei siis tarvitse koskaan taistella, koska hän uskoo toiveiden toteutuvan aina synkroonisesti täydellisellä eli parhaalla mahdollisella hetkellä.


Mielenrauhan tilassa eli intuitiotilassa uskomme ratkaisujen löytymiseen jo ennen niiden tulemista tietoisuuteemme.


Uskomme siis, että ongelma luo aina ratkaisun, koska elämämme perustuu dualismiin, ja ajatuksilla ja kokemuksilla luomiseen: Jin on koska on jang ja jang on koska on jin.


Ongelma luo ratkaisun itseensä. Kysymys luo vastauksen itseensä.


Siksi "usko siirtää vuoria". Ja samasta syystä vaistotilassa elävät eläimet ja kasvit eivät koskaan murehdi mennyttä ja tulevaa, vaan nauttivat elämän energian jatkuvasta virtauksesta.


Uskonnollisessa eli pelkoon perustuvassa ajattelussa ihannoidaan usein sitä, että esimerkiksi parisuhteessa elää selkeästi maskuliininen ja selkeästi feminiininen osapuoli. Tällöin parisuhteen osapuolet ovat riippuvaisia toisistaan, koska he eivät "selviä yksin". Parisuhde ei siis perustu ehdottomaan rakkauteen ja rohkeuteen, vaan pelkoon toisen olemuspuolen menettämisestä.


Samoin lasten ajatellaan olevan alisteisia vanhemmilleen, heikompia ja kehittymättömämpiä - aivan kuten ihmisenkin uskotaan olevan kehittymätön, "syntinen" ja alisteinen "jumalalle", "isälleen".


Tällainen ajattelu ei ota huomioon sitä, että meissä kaikissa on koko ajan nuo molemmat olemuspuolet: Emme siis ole koskaan pelkästään feminiinisiä tai pelkästään maskuliinisia, aina positiivisessa tai aina negatiivisessa tunnetilassa.


Myös pelkoon perustuva tieteellinen ajattelu perustuu ajatukseen taistelun ja kärsimyksen välttämättömyydestä: Ihmisen uskotaan olevan "sattuman tai luonnonvoimien armoilla".


Aitoon rohkeuteen perustuvan henkisen ajattelun ja metafyysisen ajattelun ihanteena on ns. tunneälykäs ihminen, joka uskoo omaan voimaansa, koska hän on joka hetki tietoinen omasta mielentilastaan ja sen aikaansaamista manifestaatioista. Siitä, että ei-toivottu kokemus tarvitaan, jotta toivottu kokemus voi syntyä.


Aidosti rohkea ihminen on siis autenttinen, omavoimainen ja vapaa, eikä hän kärsi kokemistaan "menetyksistä" tai "vastoinkäymisistä", koska hän tietää niiden olevan aina hänen omia toiveitaan, omia luomuksiaan.


Ja vapaus nauttia elämästä on ainoa asia, jota me kaikki elämässämme koskaan tavoittelemme.