Miksi uskonnollisuus ei voi koskaan korvata tietoa omasta luomisvoimastamme?

 

Miksi uskonnollisuus ei voi koskaan korvata tietoa omasta luomisvoimastamme?


Jos ihminen uskoo "jumalaan", niin hänkin voi kokea ihmeelliseltä tuntuvia manifestaatioita aidon uskon ja luottamuksen tunnetaajuustilassa. Vetovoiman laki reagoi tunnetaajuustilaamme, oli maailmankatsomuksemme nimi mikä tahansa.


Usko korkeampaan voimaan ei kuitenkaan voi taata ihmiselle mielenrauhaa, koska tällaista voimaa ei ole olemassa.


Tästä syystä monet ns. jumaluskovaiset alkavat pian uskoontulonsa eli haltioitumisen kokemuksen jälkeen saarnata omaa uskoaan innostuneina muille, eli kerätä uskomustensa tueksi tukea, joukkovoimaa. Innostus on negatiivinen tunne, eikä se perustu mielenrauhaan.


Saarnaava uskovainen yrittää siis todistella muille, että "jumala" on olemassa, vaikka hän ei itsekään usko siihen, vaikka haluaisi uskoa.


Siksi esim. kristityt väittävät usein, että "jumala rankaisee ja koettelee hänelle kaikkein rakkaimpia", mikä on täydellinen näköharha. Ihminen itse rankaisee itseään silloin, kun hän ei rakasta itseään.


"Kipuilun" arvokkuutta perustellaan sillä, että "Jeesuskin kärsi ristintiellä". Kärsimystä siis ihaillaan sen sijaan, että siitä pyrittäisin luopumaan tavoittelemalla mielenrauhaa.


Seurakunnissa julistetaan ihmeellisiä parantumiskokemuksia tai kerrotaan (juorutaan!) "väärää uskontoa" edustavien ihmisten karmeista kohtaloista, jotta seurakunta pysyisi yhtenäisenä, eivätkä seurakuntalaiset "harhautuisi" ajattelemaan itse eli olisi rehellisiä itselleen.


Jos rohkea ja autenttinen ihminen puhuu tällaisille ihmisille rehellisesti omasta epäuskostaan, niin hänet leimataan "harhauttajaksi", "sudeksi lampaan vaatteissa", ja taivastellaan sitä, kuinka "paholainen" yrittää kaunopuheisuudellaan ja näennäisellä lempeydellään johtaa tosiuskovaisia harhaan.


Koska ihmisen oma sisiäinen tieto omasta kaikkivoipaisuudesta yritetään siis kaikin keinoin tukahduttaa, niin uskonnollisuus johtaa väistämättä kärsimykseen.


Tästä uskonnollisen euforian ja nöyryyden aikaansaaman kärsimyksen välisestä ristiriidasta on syntynyt ajatus kuoleman jälkeisestä "taivaasta" ja "helvetistä". Omaa sisäistä totuuttaan vastaan taistelevat uskovaiset pelkäävät samoja helvetillisiä kokemuksia, joita he ovat kokeneet uskonsa puolesta taistelevina ihmisinä.


Ihminen, joka uskoo korkeamman voiman hallitsevan hänen elämäänsä, ei voi koskaan olla vapaa ja onnellinen, koska hän ei rakasta ja kunnioita ehdoitta omaa itseään.


Voimme armahtaa vain itse itsemme.