Kuolema, tuo ihana vapauttajamme!

 

Kuolema, tuo ihana vapauttajamme!


Kun värähtelytaajuus aika-avaruudessa jatkuvasti toiveidemme seurauksena kohoaa, niin sekä positiiviset että negatiivisina koetut (!) manifestaatiot nopeutuvat ja lisääntyvät.


Joskus negatiivisia kokemuksia ja pelkoja on niin paljon, että ihminen väsyy elämään - näin käy myös nuorille ihmisille yhä useammin.


Jokainen kuolemahan on aina itsemurha, oli sen virallisena syynä sitten konkreettisesti oman käden kautta toteutettu itsemurha, sairaus tai onnetomuus - tai ei mikään näistä. Ihmisiä kuolee myös paljon ilman mitään "virallista, lääketieteen hyväksymää syytä".


Aikana, jolloin elinikä oli yleisesti lyhyempi, eikä sairaita ihmisiä pidetty keinotekoisesti hengissä esim. sairaalatekniikan avulla, kuolemaan suhtauduttiin usein luontevammin, kuin nykyisin länsimaissa. Myös ns. onnellisuuspillerien eli mielialalääkkeiden käyttö on omalla tavallaan keinotekoista hengissäpitämistä.


Kun näen, että joku tuttu tai puolituttu on kuollut, niin mietin usein ihmisten suruvalitteluja ja niiden taustalla olevaa kuolemanpelkoa - tai surun teeskentelemistä. Joskushan kuollut on ollut myös hyvin särmikäs persoona, jolloin hänen "vihamiehensä" saattavat julkisesti avautua myös omista kaunoistaan.


Kuollut ei koskaan suutu, koska emme kuolleina tunne mitään negatiivisia, inhimillisiä tunteita. Vain kaunainen ja pelokas eloonjäänyt itse voi tuntea häpeää sanoistaan tai sanomatta jättämisistään.


Jos joku vanha ystävä tai tuttava kuolee, niin koen sen itse positiivisena asiana: Jos ystävyyssuhde ei ole ollut viime aikoina kovin aktiivinen, tai negatiiviset kokemukset ovat sitä himmentäneet, niin kuolleen kanssa pääsemme aina suoraan tunnetaajuus- ja ajatusyhteyteen. Mehän emme ole erillisiä.

Kuollutta kohtaan on siis hyvä tarvittaessa tuntea hetkellisesti myös vihaa ja kostonhimoa, jos ystävyyteen on siis liittynyt surua, jota ei ole päästy ystävän kanssa käsittelemään hänen elinaikannaan.