Miksi naiset usein rakastuvat komeisiin tai karismaattisiin "renttuihin" ja miehet kauniisiin "blondeihin"?

 

Miksi naiset usein rakastuvat "komeisiin tai karismaattisiin renttuihin" ja miehet kauniisiin "blondeihin"?


Miksi sama ilmiö näkyy usein myös ns. seksuaalivähemmistöihin kuuluvien ihmisten käyttäytymisessä?


Miksi tällaiset rakkaussuhteet ovat usein hyvin dramaattisia?


Miksi ns. vastakohdat näyttävät kuitenkin usein myös "täydentävän" toisiaan?


Ilmiö johtuu ehdollisesta rakkaudesta, joka ei oe rakkautta lainkaan.


Jos ihminen ei rakasta itseään ehdoitta, hän on toiveikas, säälivä tai ylpeä - tai epätoivoinen.


Kun ylpeä näkee ihmisen, jota monet muutkin ihailevat, hän ihastuu. Voimakas ihastus ei kuitenkaan perustu rakkauteen, vaan haluun voittaa. Ylpeä ihminen haluaa toteuttaa toiveensa "hinnalla millä hyvänsä". Hän siis kieltäytyy pohtimasta valintansa seurauksia.


Huutokaupoissa näkee paljon tällaisia "levottomia" ihmisiä. Heidän päämääränsä on usein voittaminen, ei se, että he todella haluaisivat ostaa jonkun tavaran.


Myös sääli perustuu ylpeyteen. Esimerkiksi "renttuun" rakastuva nainen uskoo, että hän kykenee muuttamaan rentun ns. kunnolliseksi, tai jollain muulla tavalla oman mielensä mukaiseksi. Monet naiset jopa pukevat ja ehostavat omia renttujaan, ja raahaavat heitä mukanaan kulttuuririentoihin ja muihin julkisiin tilaisuuksiin. Ja "raahaaminen" johtuu siitä, että tuo "renttu" itse ei välttämättä halua ollenkaan istua vaikkapa oopperassa, tai baarissa tyttöystävän kainalossa - ja hän myös tietää olevansa "näyttelyesine". Vaistoamme aina toinen toistemme tunnetilat. Jos tuollaisesta roolista kuitenkin on rentulle jotain hyötyä, niin hän suostuu esittämään tuota roolia - onhan hän itsekin ylpeä. Vedämme aina puoleemme itsemme kanssa samalla taajuudella olevia ihmisiä.


Ylpeä mies, joka "pääsee" monien muidenkin miesten ihaileman kauniin naisen poikaystäväksi, kokee hänkin itsetuntonsa kohoavan, koska nuo muut miehet ovat hänelle kateellisia.


Ylpeys käy kuitenkin aina lankeemuksen edellä, eli ylpeä kaivaa "omaa kuoppaansa". Ylpeä ihminen tietää sisäisesti koko ajan, että hän voi menettää "saaliinsa" yhtä helposti ja nopeasti, kuin hän sen saikin. Ja siksi ylpeä on aina "taistelutilassa".


Siitä johtuu, että ylpeät ihmiset tuntevat mustasukkaisuutta, ja mustasukkaisuuden ongelmana on se, että mustasukkaisuuden kohdekin on usein ylpeä. Ja siksi mustasukkaisuus tulkitaan usein rakkaudeksi, vaikka se ei ole sitä: Mustasukkaisuuden kohde uskoo olevansa mustasukkaiselle "tärkeä". Mustasukkaisuus "hivelee" ylpeän ihmisen itsetuntoa.


Ehdollinen rakkaus saattaa siis hetkellisesti tuntua intohimoiselta rakkaudelta, mutta tuon rakkauden hintana on aina pelko, mustasukkaisuus ja viha.


Olemme nimittäin aidosti tärkeitä vain sellaisille ihmisille, jotka rakastavat itseään ja meitä täysin ehdoitta. Silloinkin, jos jätämme heidät - tai he jättävät meidät.


Koska todellisuutemme on aina OMAN mielemme heijastuma, niin joskus käy myös niin, että ylpeä ihminen löytää aidosti myötätuntoisen, itseään rakastavan ihmisen. Tällainen suhde voi kuitenkin jatkua vain, jos ylpeä luopuu ylpeydestään ja alkaa itsekin rakastaa itseään ja tuota toista ihmistä ilman ehtoja.


Taajuusero nimittäin väistämättä erottaa ylpeän itseään aidosti rakastavasta ihmisestä.


Aidossa rakkaussuhteessa on kaksi kokonaista ihmistä, jotka ilmantävät molemmat ehdotonta rakkautta - ei siis kaksi "puolikasta", jotka tarvitsevat toisiaan, tunteakseen joskus pelon ohella hetken myös rakkautta.


Lapsen ja vanhemman suhde on parhaimmillaan ehdottomaan rakkauteen perustuva. Ja silloinkin molemmat osapuolet antavat toinen toisilleen täydellisen vapauden toteuttaa omia toiveitaan - säälimättä, syyttämättä ja syyllistymättä. Vailla menettämisen pelkoa.