Pitääkö omia vanhempia rakastaa, jos lapsuus on ollut kurja?

 

Pitääkö omia vanhempia rakastaa, jos lapsuus on ollut kurja?


Ei pidä eikä tarvitse.


Omia vanhempia ei ole mitään velvollisuutta rakastaa silloin, jos et tunne rakkautta heitä kohtaan. Jos yrität väkisin rakastaa ketä tai mitä tahansa, niin todellisuudessa et rakasta vaan "siedät". Ja silloin et tunne rakkautta myöskään itseäsi kohtaan.


Ja jokainen, joka ei rakasta itseään, kärsii.


Sukulaisuus on täysin ylimainostettua, sosiaalista velvollisuutta, ja pahimmillaan raskas taakka ihmiselle - vaikka se parhaimmillaan voi olla myös hyvin iloinen asia. Lapset ovat vanhempiensa "opettajia", ei päin vastoin. Lapsen rakkaus on ehdotonta - kunnes hän oppii itseään vanhemmilta ihmisiltä pelkoa ja vihaa.


Mutta voit kyllä alkaa rakastaa myös vanhempiasi ja "sisäistä lastasi" kohdistamalla rakkautta muita elämäsi arvokkaita asioita kohtaan. Ja kun lopulta pystyt ajattelemaan lapsuudessa kokemiasi kurjia asioita, mutta ajatus ei enää takerru mieleen vaan lipuu vain pois, niin olet vapaa, koska mehän voimme milloin tahansa kiinnittää mitä tahansa mörköjä mieleemme - tai olla tekemättä niin.


Mieli eli tunnetilat, ajatukset ja muistot ovat ainoa kärsimyksen syy, joten mieltä kannattaa pyrkiä tietoisesti hallitsemaan.


Olemme kärsivinä yhtä kaikkien maailman kärsivien kanssa ja iloisina yhtä kaikkien maailman iloisten kanssa. Kärsiviä emme voi koskaan auttaa kärsimällä, joten viisas ihminen valitsee tietoisesti iloiset ajatukset ja ion. Tai vapauttavan vihan matkalla kohti iloa.


Siten voit olla positiivisena esimerkkinä ja auttajana myös niille itseään rankaiseville, jotka eivät ole vielä vapauttaneet itseään muistoistaan - eivätkä siten tunne rakkautta itseään kohtaan.