Miksi kaikki "viha-rakkaussuhteetkin" luovat aina lopulta lisää rakkautta?

 

Kaikki "viha-rakkussuhteet" eli ehdolliseen rakkauteen perustuvat ihmissuhteet luovat myös voimallisesti rakkautta, koska kaikki ei-toivottu luo välittömästi toiveen eli positiiviseen vastineen itsestään.


Mutta tuota puhdasta rakkautta ei voi kokea, ellei ihminen rakasta itseään ja kumppaniaan tai exäänsä täysin ehdoitta ("ahava", pyyteettömän rakkauden tunnetila).


Ajatus "ikuisesta avioliitosta" on alun perin tarkoittanut juuri sitä, että kun vihaamme, pelkäämme ja tuomitsemme puolisoamme, niin luomme hänestä samalla unelmiemme versiota, jonka sitten koemme todeksi viimeistään (!) silloin, kun kuolemme eli olemme jälleen korkeamman olemuksemme taajuudella (jossa ei voi kukaan meistä pelätä eikä vihata ketään).


Jokainen toisen ihmisen tuomitsijahan tuomitsee aina vain itsensä, hän ei vain itse havaitse sitä.


Uskonnollinen tulkinta "ikuisesta avioliitosta" eli "sietäkää toisianne kuolemaanne saakka" on siis egon tekemä negatiivinen tulkinta metafyysisestä rakkaudesta (ei-erillisyys, rajattomuus, täydellinen vapaus).