Itserakkaus on onnellisuuden edellytys

 

Kaikki sellaiset maailmankatsomukset, joissa ei korosteta ihmisyksilön itserakkauden tärkeyttä, johtavat kärsimykseen.


Ja tämä koskee siis KAIKKIA elämänkatsomuksia, myös ateismia, spiritualismia ja agnostisismia.


Ja miksi näin käy?


Siksi, että termi "itserakkaus" on tuomittu egoistiseksi.


Itserakkaus ei ole "pahaa itsekkyyttä" eli egoismia. Sosiaalisuus, jossa pyritään miellyttämään ja palvelemaan muita ihmisiä, uhraamalla oma elämä muiden hyväksi, on sensijaan pelkoon perustuvaa egoismia.


Monissa uskonnoissa sana "rakkaus" tulkitaan velvollisuudentunteeksi, tahtomiseksi ja nöyrtymiseksi. Ja siksi "paratiisikokemusta" on pakko etsiä ihmiselämän ulkopuolelta, tässä elämässähän sitä ei voi kokea sellainen ihminen, joka ei rakasta itseään.


Esim. kristinuskon opetusta "rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi" tulkittaessa korostetaan lähimmäistä, mutta unohdetaan, että tuo lause neuvoo rakastamaan ennen muuta omaa itseä.


Ja rakkaus on tunnetila, ei tahtotila.


Jos et rakasta itseäsi et voi rakastaa ketään muutakaan - vaikka KUINKA kiihkeästi tahtoisit!