Miksi uskonnollisista liikkeistä eronneet ihmiset jäävät usein "tyhjän päälle"?

 

Miksi uskonnollisista liikkeistä eronneet ihmiset jäävät usein "tyhjän päälle", ja kokevat siksi edelleen tarvetta todistella muille ihmisille omaa arvokkuuttaan - aivan kuten he uskovina yrittivät todistella sitä "jumalalle" ja muille uskovaisille?


Ihmisen, joka on tottunut uskomaan säälin ja uhrautumisen arvokkuuteen ja "jalouteen", voi olla hyvin vaikea ymmärtää noiden tunteiden perustuvan ylpeyteen ja pelkoon, ei rakkauteen.


Jos uskonnollisuus on perustunut uhrautumiseen ja muiden ihmisten ja "jumalan" palvelemiseen ja miellyttämiseen, niin uskovainen ei uskonnosta luovuttuaankaan usein pysty rakastamaan itseään täysin ehdoitta.


Hän kokee siis omanarvontunteen, oman itsen rakastamisen ja myös elämästä nauttimisen kiellettyinä tunteina, ylpeytenä, "syntinä".


Kyse on myös uskomisesta "todellisuuteen, jonka joku muu voima luo", ja ihminen ei voi tuntea itseään täysin vapaaksi, ellei hän ole oivaltanut luoneensa ja sallineensa myös kaikki ongelmansa itse.