Oletko usein yksin, silti tuntematta yksinäisyyttä?

 

Oletko usein yksin, silti tuntematta yksinäisyyttä?


Ihminen, joka viihtyy hyvin itsensä seurassa, on "sinut itsensä kanssa", kokonainen itsensä. Hän ei siis tunne pelkoa, eikä tarvitse muita ihmisiä turvakseen. Hän on sovussa oman omantuntonsa eli korkeamman itsensä kanssa ja rakastaa itseään täysin ehdoitta, mikä mahdollistaa mielenrauhan. Ja jos häntä joskus ahdistaa, niin hän tietää, miten mielen tasapainon voi helposti palauttaa - ahdistushan on vain sitä, että olemme erossa todellisesta itsestämme, erillisyysharhan vallassa.


Hän tulee kyllä toimeen myös muiden ihmisten kanssa, koska yksin aidosti viihtyvät ihmiset ovat siis usein intuitiotilassa, ja tuossa tilassa olemme tunneresonanssissa myös kaikkien muiden ihmisten todellisen olemuksen kanssa, ja osaamme esimerkiksi valita sanamme siten, että toinen ihminen kokee itsensä kunnioitetuksi. Tämä on mahdollista, vaikka noilla kahdella ihmisellä olisi hyvin vähän "yhteistä", tai he eivät tuntisi toisiaan lainkaan, koska intuitiotila on viisauden ja luovuuden tila.


Yksinoleminen voi kuitenkin muuttua tottumuksen myötä myös erakkoudeksi, jolloin yksinolija ei välttämättä haluaisi olla koko ajan yksin, mutta koska oman itsen kanssa ei tule yhtä paljon ristiriitatilanteita, kuin muiden kanssa, niin yksinviihtyvä saattaakin alkaa "käpertyä" yksinäisyyteen, suojautuakseen konflikteilta, ja suojatakseen omaa yksityisyyttään.


Ja silloin yksinoleminen ei enää olekaan oman itsen ehdottomaan rakastamiseen perustuvaa, vaan "vankila", jossa tuo ihminen on yksinäinen, eikä usko löytävänsä enää samanhenkisiä ystäviä ja tuttavia. Hänen kuvansa muista ihmisistä siis vääristyy, koska emme voi pelokkaina koskaan nähdä asioita selkeästi.


Ihminen, joka on "oman tiensä kulkija" ja "luova originelli", on kyllä usein suuren enemmistön silmissä ns. poikkeusyksilö, mutta toisaalta on veteen piirretty viiva, koska kyse on omanarvontunteesta, ja koska taas ylpeydestä! Esim. moni ylpeä taiteilija saattaa vain kuvitella, että muut ihmiset eivät ymmärrä häntä ja hänen erikoista persoonaansa lainkaan, ja silloin tuo ihminen on ylpeytensä sokaisema, uhriutuja. Muiden ihmisten viisautta ei kannata koskaan aliarvioida.


Myös julkisuus saattaa aikaansaada tällaista "vainoharhaista" pelkoa muita ihmisiä kohtaan, sillä julkisuudessa paljon esiintyviä ihmisiä usein painostetaan kertomaan sellaisia yksityisiä asioita, joita he eivät haluaisi paljastaa.


Ne ihmiset, jotka ovat jo täysin tietoisia siitä, että luomme itse todellisuutemme, elävät tavallista useammin yksin, koska tietoisuutemme lisääntyessä myös värähtelytaajuutemme kohoaa, ja esim. ahdistunut, pelokas tai katkera ihminen ei voi elää hyvin korkeavärähteisen ihmisen kanssa samassa fyysisessä tilassa pitkään. Taajuusero estää sen.


Mutta vakka löytää aina halutessaan kantensa, ja oli ihminen sitten pelokas, ylpeä tai luomisvoimansa tiedostava eli oman arvonsa tunteva yksineläjä, niin hän löytää kyllä lopulta aina oman "heimonsa" pariin - jos vain itse sallii näin tapahtua.