Miksi tunnemme joskus olevamme "jumissa" ei-toivotuissa olosuhteissa, vaikka luomme uutta joka hetki?

 

Miksi tunnemme joskus olevamme "jumissa" ei-toivotuissa olosuhteissa, vaikka luomme uutta joka hetki?



Tuo tunne johtuu pelkästään siitä, että huomiomme kohdistuu jo manifestoituneisiin asioihin, jotka tuntuvat meistä jo "aikansa eläneiltä". Ja fysiikan näkökulmasta ne ovatkin jo "menneisyyttä". Turhautunut ajatuksemme estää meitä havaitsemasta uusia, innostavia asioita. Olemme siis "näköalattomia".



Myönteisiäkin asioita ja ilonaiheita löytyy kuitenkin kaikkialta ympäriltämme. Kaikki mahdollisuutemmehan ovat koko ajan ulottuvillamme, emme vain matalammissa tunnetiloissa ollessamme havaitse niitä.



Monia ihmisiä myös pelottaa paradoksaalisesti ilon kokemus, koska ilo valaisee myös niitä piilossa olevia pelkoja. He pelkäävät siis omien pelkojensa kohtaamista, vaikka iloisena koettu pelottava kokemus ei olekaan pelottava. Pelokas jää kirjaimellisesti kiinni pelkoonsa.



Ja siksi moni valitsee mieluummin tutun vanhan ankeuden, kuin ilon, sillä tuttu ja vanha tuntuu turvallisemmalta kuin uusi.



Se, että elämä ei tunnu muuttuvan paremmaksi on kuitenkin koko ajan harhaa, koska me siis luomme ihan jokaisen hetkemme uudeksi - silloinkin, kun sallimme koko ajan samankaltaista todellisuutta.



Elokuvavertaus on kuvaava: Elokuva koostuu pysäytyskuvista, mutta koemme "elävän kuvan" illuusion, koska peräkkäin olevat valokuvat ovat keskenlään erilaisia. Jos ne olisivat samanlaisia, emme kokisi elokuvaa "elävänä".



Siksi pelkoihin perustuvaan ajatusvankilaan kiinni jäämisen sijaan kannattaa aina tehdä mitä tahansa, joka katkaisee tuon synkän ajatuskierteen.



Siksi sanotaan, että lähdemme "tuulettumaan", kun menemme juhlimaan, ostoksille, konserttiin tai kävelylle metsään. Me siis tuuleetamme mieltämme ja ajatuksiamme.



Ja samasta syystä myös "matkailu avartaa" ja uudet kokemukset ja ympäristöt virkistävät mieltämme - ja auttavat näkemään myös tutut asiat uudesta näkökulmasta.