"Tukholma-syndrooma" vetovoiman lain näkökulmasta

 

Lasten kokema väkivalta ja hyväksikäyttö on monelle meistä hyvin tuskallinen aihe, koska meillä on voimakas tarve suojella omia lapsiamme vaikka tiedämmekin, että myös he luovat itse oman todellisuutensa.


Käsittelen tässä kirjoituksessa tiannetta, jossa lapsi on ollut insestin uhri ja kun toinen vanhemmista yrittää puolustaa lastaan tämän ollessa jo aikuinen, niin lapsi kääntyykin häntä puolustavaa vanhempaa vastaan ja "liittoutuu" hyväksikäyttäjän kanssa.


Psykologiassa tällaista tilannetta kutsutaan usein "Tukholma-syndroomaksi". Lasta puolustava vanhempi siis taistelee lapsensa hyvinvoinnin puolesta ja syyttää hyväksikäyttäjää, mutta saa "iskun vasten kasvoja", kun lapsi ei suostukaaan vihaaamaan "pahaa" vanhempaansa.


Lastaan puolustavaa saatetaan myös alkaa syyttää "hulluksi", jolloin hän saattaa myös uskoa olevansa sellainen - jolloin hän syyttää myös itseään ja tuntee itsensä arvottomaksi, kyvyttömäksi puolustamaan lastaan. Ja koska mielemme ei kestä syyllisyyttä ja vihan tunteita loputtomasti, niin hulluksi haukuttu lopulta usein myös manifestoi sitä mihin hän itse uskoo, eli hän "sekoaa".


Tällaisissa tilanteissa on tärkeää huomata, että kuva ahdistavasta tilanteesta on tuon taistelijan subjektiivinen näkemys, ei "todellinen tilanne". Ja että hän siis ajaa itse itsensä yhä syvemmälle epätoivoon, syyttämällä itseään ja muita - ja tuntemalla sääliä lastaan kohtaan, peläten tämän puolesta.


Negatiiviset tunteet johtavat aina kärsimykseen, oli "oikeustaistelijan" tarkoitus alun perin kuinka hyvä tahansa.


Miten hyväätarkoittava taistelija voi sitten vapautua tällaisesta hyvin ahdistavasta tilanteesta?


Vastaus on yksinkertainen: Pyrkimällä korkeampiin tunnetiloihin, joissa tilanteen voi nähdä eri näkökulmasta ja jossa voi löytää ratkaisuja. Kaikki taistelut ovat AINA hävittyjä, vaikka ne lopulta johtaisivatkin ratkaisujen löytämiseen. Ratkaisut löytyvät vasta sitten, kun lakkaamme taistelemasta.

Aluksi on tärkeää vapautua syyllisyydestä ja se tapahtuu syyttämällä ja vihaaamalla hetkellisesti muita, myös tuota lasta, joka on "pettänyt" rakastavan vanhempansa. Sen jälkeen tunneskaala kohti korkeampia tunteita on käytävä läpi askel kerrallaan, eli on tunnettava myös kostonhimoa, halveksuntaa ja ylpeyttä - jäämättä kuitenkaan kiinni mihinkään noista negatiivisista tunnetiloista.

Kun lapsensa puolesta taistellut on päässyt toiveikkuuden tunnetilaan saakka, niin hän alkaa jo nähdä tilanteen valoisampana. Ja menneisyydessä tapahtuneilla asioillahan ei ole koskaan mitään merkitystä, olivat ne miten dramaattisia tahansa, ellemme itse aktivoi niitä nykyhetkessä ajattelemalla niitä!


Paras ja tehokkain anteeksianto on siis unohtaminen, ei suinkaan anteeksipyyntöjen odottelu "syyllisiltä".


Ongelma katoaa lastaan puolustaneen tunnemuistoista lopullisesti, kun hän kykenee tuntemaan puhdasta myötätuntoa sekä lasta että hyväksikäyttäjää kohtaaan, eli kun hän kykenee näkemään itsensä heidän asemassaan, tuntemaan heidän tunteitaan.


Jos ongelmat ovat kestäneet jo pitkään ja negatiivisia tunnemuistoja on paljon, niin on hyvä meditoida päivittäin eli hiljentää ajatusmelu kokonaan. Meditointi kohottaa tunnetaajuuttamme automaattisesti ja mahdollistaa siten varjon muuttumisen valoksi.


Mikä tahansa kokemasi ahdistava asia muuttuu päinvastaikseksi, kun katsot sitä korkeamman minäsi silmin.