Mihin perustuu ns. kollektiivinen ylpeys?

Mihin perustuvat sellaiset ilmiöt kuin kansallisylpeys, nurkkakuntaisuus, silmänpalvonta, hienostelu ja "selkääntaputtelu" eli se, että haluamme kertoa olevamme "melkein sukua julkkikselle"?



Kaikki kollektiivinen ylpeys ja tarve korostaa omaa arvokkuutta muille perustuu pelkoon - kuten ylpeys aina.


Oman arvonsa tunteva ihminen arvostaa itseään ja kaikkia muita maailman ihmisiä, täysin riippumatta heidän taustastaan eli ns. ulkoisista tekijöistä. Hän voi siis arvostaa ihmistä, joka ei ole saavuttanut mitään "suurta", mutta hän voi arvostaa myös kuuluisaa ja menestynyttä henkilöä täysin vilpittömästi, kaltaisenaan.


Olemme kaikki olleet joskus ylpeitä jostakin, joka koskettaa meitä itseämme, mutta joka ei perustu omiin ansioihimme. Jos ihmisellä on huono itsetunto, niin kuuluminen johonkin ryhmään saa hänet tuntemaan itsensä voimakkaammaksi.


Yhteisöllinen kokemus voi kuitenkin perustua myös vilpittömään ihailuun eli korkeaan tunnetaajuuteen:


Esim. jonkun kuuluisan tähden konserteissa tähteä ihaileva ja musiikista nauttiva yleisö saattavat olla kirjaimellisesti "yhtä" eli meditatiivisessa tilassa, tuntea olevansa ei-erillisiä, egottomia. "Tunnelma on katossa" eli kollektiivinen tunnetaajuus on hyvin korkea. Samanlaista yhteyttä koetaan usein urheilukilpailuissa.


Rytmikäs taputtaminen ja kannustaminen huutamalla on myös ikiaikainen shamanistinen tapa nostaa kollektiivista energiatasoa.


Ylpeät ihmiset sensijaan ovat kateellisia "kansansuosikeille" eivätkä siksi usein nauti tilanteista, joissa "kaikilla on hyvä mieli".


Miksi naureskellen kerromme joskus olevamme "melkein sukua julkkikselle"? Naureskelemme siksi, että tunnemme hieman häpeää siitä, että olemme ylpeitä sellaisesta, jota emme itse ole saavuttaneet.


Olet "melkein sukua julkkikselle" kun:


-Suvusssasi on tai on joskus ollut kuuluisa ihminen ja sinusta tuntuu, että mainitsemalla ylpeästi hänen nimensä olet itsekin hieman tärkeämpi.


-Sinä tunnet tai ystäväsi tuntee jonkun julkisuudessa esiintyvän taiteilijan tai urheilijan, ja vaikka hänen tekemisensä eivät kiinnosta sinua yhtään, niin mainitset mielelläsi tämän yhteyden häneen, jos hänestä puhutaan.


-Jos tuttavasi on kuuluisa, niin tykkäät hänen saavutuksistaan somessa, vaikka et muista yhtään hänen tekemäänsä laulua, et ole lukenut hänen kirjaansa eikä sinua kiinnosta urheilulaji tai tieteenala, joka on tehnyt hänestä tunnetun.


-Kun tuo ihminen kuolee, niin inspiroidut kertomaan, missä tapasit tuon ihmisen viimeksi.


Rohkeimmat kertovat rehellisesti, että eivät itse asiassa edes pitäneet tuosta ihmisestä, joka on juuri kuollut. Mutta enemmistö paheksuu tätä rehellistä ihmistä - silloinkin, vaikka he salaa mielessään olisivat samaa mieltä hänen kanssaan.


Ajatus siitä, että "kuolleista ei saa puhua pahaa" perustuu sekin pelkoon: Pelkäämme, että tuo ihminen kuulee ilkeät sanamme ja suuttuu "haudan takana".


Aidosti rohkea ihminen ei hauku kuollutta mutta ei myöskään pelkää puhua hänestä rehellisesti, koska aidosti rohkea on samalla puhtaan myötätunnon taajuudella tuon vainajan kanssa. Ja hän ymmärtää, että negatiiviset muistot tuosta ihmisestä johtuivat vain molempien osapuolten matalasta tunnetilasta kokemuksen hetkellä.