Ovatko gigolot ja vampit, jättäjät ja pettäjät "pahoja" ihmisiä?

Ovatko gigolot ja vampit, jättäjät ja pettäjät "pahoja" ihmisiä?

Eivät ole.

Ihminen, joka suhtautuu ihmissuhteisiinsa välinpitämättömästi eikä kunnioita muita ihmisiä, on ylpeä tai kostonhimoinen, pohjimmiltaan siis pelokas. Ja hän kaivaa aina "omaa kuoppaansa" (siksi pelokkaimmat ihmiset jättävät kumppaninsa aina ennen, kuin kumppani ehtii jättää heidät).

 
Tällainen ihminen on kuitenkin samalla tunneresonanssissa toiveikkaiden tai epätoivoisten ihmisten kanssa, joita yleisesti saatetaan pitää "hyvinä ja kunnollisina ihmisinä", siis "pahojen uhreina". Toiveikas tai epätoivoinen ei kuitenkaan rakasta itseään ehdoitta, ja siksi hän ajautuu suhteisiin ylpeiden tai kostonhimoisten ihmisten kanssa, jotka eivät myöskään rakasta itseään.

 
Nuo kaksi ihmistä ovat siis toisilleen "vakka ja kansi", "pata ja kattila, musta kylki kummallakin". Ja se musta kylki tarkoittaa siis rakkaudettomuutta omaa itseä kohtaan. Myöskään tuo "hyväksikäytettynä ja uhrina" itseään pitävä ei siis ole "viaton". Hän on itse tunnetasolla osallinen siihen, miten muut ihmiset häntä kohtelevat.

 
Uskonnollinen sana "synti" (hepreaksi "chata'ah") on alun perin tarkoittanut rakkaudettomuutta, ei mitään tiettyjä tekoja. Myös pelko ja alistuminen on siis "syntiä".

Ja tuo gigolo/vamppi/pettäjä/jättäjä tekee itse asiassa suuren palveluksen toiveikkaalle/epätoivoiselle, koska ensin mainittu siis saa viimeksi mainitun havaitsemaan tämän oman negatiivisen tunnemuiston. Ja tällöin "petetty ja jätetty" voi päästä tunnemuistostaan eroon ja alkaa rakastaa itseään ehdoitta. Ja kun hän rakastaa itseään, hän voi löytää uuden kumppanin, joka myös rakastaa itseään aidosti.

 
On kuitenkin myös myötätuntoisia "jättäjiä", mutta myötätuntoinen jättää toisen ihmisen siksi, että noiden kahden ihmisen tunnetaajuudet eivät ole resonanssissa, eivätkä he voi siksi elää yhdessä. Myötätuntoinen siis poistuu suhteesta, koska hänen omat toiveensa eivät voi todellistua siinä, mutta hän rakastaa edelleeen entistä kumppaniaan "ilman ehtoja". Ja siksi jätettykään ei voi tällaisessa erossa vihata jättäjäänsä (aito rakkaus sammuttaa aina vihan).

 
Jos taas jättäjä säälii ihmistä, jota hän on jättämässä, niin negatiivinen tunnesidos pitää noita kahta ihmistä yhdessä, kunnes jompi kumpi saa tarpeekseen ja molemmat pääsevät vapautumaan.

 
On myös tavallista, että negatiivisiin tunteisiin perustuvat suhde, joka on alkaessaan ollut hyvin intohimoinen, päättyy toisen ihmisen kuolemaan. Ja kuollut kumppani vapauttaa siis eloon jääneen, koska kuolleet eivät tunne negatiivisia tunteita. Jos eloon jäänyt kumppani jää suremaan, niin hän jää "muistonsa vangiksi", ja tuntee surusta vapautuakseen ensin syyllisyyttä, sitten vihaaa ja katkeruutta kuollutta kumppaniaan kohtaan - kunnes suostuu vihdoin tuntemaan toiveikkuutta ja lopulta uskomaan uudelleen rakkauteen ja nauttimaan elämästä.

Entä ovatko sukupuolitaudit "jumalan rangaistus"?

Eivät ole.

Sukupuolitaudit johtuvat metafyysisen ajattelun mukaan syyllisyydentunteista ja pelosta, siis negatiivisista tunteista ja vihasta itseä kohtaan. Ja jos suutut tästä väitteestä, ja pidät kaikkia hihhuleita vaarallisina idiootteina, niin pohdi, oletko täysin sinut itsesi ja oman menneisyytesi kanssa. Ärsyyntymisen syyhän on aina ärsyyntyjässä itsessään, ei viestintuojassa.

Tunnetason osallisuus omiin kokemuksiin ei ole syyllisyyttä. Kukaan ihminen ei ole koskaan "paha".