Miksi velvollisuudentunne ja uhriutuminen estää menestyksen?

Me kaikki tunnemme ihmistyypin, joka TOUHUAA koko ajan. Imuroi, lakaisee, pyyhkii, järjestelee, somistaa...

Jos touhuaja on iloisella tavalla innostunut eli intuitiivisesti inspiroitunut, niin touhuaminen kohottaa hänen tunnetilaansa. Hän "siivoaa ja järjestää" myös omaa mieltään eikä raada, eli hän nauttii siitä, mitä tekee. Hän voi myös istahtaa lepäämään kesken touhuamisen ja jatkaa sitä tai lopettaa sen, jos "siltä tuntuu", ja tehdä jotain muuta. Hänen mielensä on vapaa. Hän tietää, että siivottu paikka ei säily ikuisesti siistinä, ja silti hän kokee siivoamisen arvokkaana rituaalina. Hänen touhuamisensa "sujuu kuin tanssi". Hän siis noudattaa Lumikki ja Seitsemän kääpiötä -sadun viisasta neuvoa: "Ain laulain työtäs tee" (älä tee mitään väkisin vaan iloisena, flow-tilassa).

 
Jos taas touhuaja touhuaa velvollisuudentunnosta eli koska häntä ahdistaa se, että hän havaitsee likaa tai epäjärjestystä, niin hän ei ole iloinen vaan neuroottinen. Hän näkee likaa ja epäjärjestystä kaikkialla, koska hän pelkää. Hän ei nauti siitä, mitä hän tekee, vaan hänellä on pakkomielle suorittaa tiettyjä asioita, jotta häntä arvostettaisiin - eli todellisuudessa: Jotta hän itse arvostaisi itseään. Hän siis rankaisee itseään touhuamisella. Hän uhriutuu ja raataa.

Nämä samat ihmistyypit löytyvät myös jokaiselta työpaikalta: Iloiset ja menestyvät, työstään nauttivat - ja uhriutuvat velvollisuudentuntoiset, jotka kokevat tekevänsä muidenkin töitä ja kantavansa "raskasta vastuuta" yhteisen päämäärän hyväksi, saamatta silti arvostusta työstään.

 
Ja miksi toinen heistä siis kokee itsensä menestyvänä ja toinen ei?

Sitä, joka arvostaa itseään, arvostavat myös muut. Sitä, joka ei arvosta itseään, eivät voi muutkaan arvostaa, joten hän ei voi myöskään menestyä.

Menestystä on aina vain omanarvontunne eli onnellisuuden tunne.