Kunnioitus ja arvostus on aina helpoin polku - ja muita ihmisiä kunnioittava ei sääli eikä alistu

 

Monissa kulttuureissa lapset opetetaan edelleen kunnioittamaan vanhempiaan - ainakin verbaalisesti. Ketään ihmistä ei voi kuitenkaan käskeä kunnioittamaan toista ihmistä, ei edes omia vanhempia, vaan kunnioituksen tulee olla vapaaehtoista - ja tunnetasolla totta. Jos lapsia neuvoo vanhempi, joka ei kunnioita itseään, niin lapset vaistoavat tuon vanhempansa negatiivisen tunnetilan, ja oppivat yhdistämään sen sanaan "kunnioitus", jolloin he oppivatkin TEESKENTELEMÄÄN kunnioitusta.

Lapsethan syntyvät maailmaan "valona" eli muistutuksena siitä, että , että meidän kaikkien perusolemus on täysin ehdoton rakkaus, ei-erillisyys. Ja ehdottomasti rakastava arvostaa ja kunnioittaa sekä itseään että muita ilman mitään ehtoja.

Jos lapselta on siis vaadittu vanhempien kunnioitusta negatiivisessa tunnetilassa, niin lapsi "vastaa samalla mitalla", eli ikään kuin näyttelee kunnioitusta, mutta ei todellisuudessa tunne kunnioitusta. Teemme toisista ihmisistä aina itse tunteillamme sellaisia, kuin miten he kohtelevat meitä.

Kunnioituksen vaatiminen "periaatteen vuoksi" muuttuu siis väistämättä vastakohdakseen eli epäkunnioitukseksi, ja tämän aikaansaa negatiivinen tunnetaajuustila. Ja tästä syystä monissa nyky-yhteiskunnissa elää paljon lapsia, jotka eivät kunnioita vanhempiaan, vaikka jokaisella lapsella on vaistomainen tarve kunnioittaa ja rakastaa ehdottomasti läheisiään, ja kaikkia muitakin ihmisiä. Nuo lapset on pakotettu olemaan ylpeitä ja vaativia, koska heidän vanhempansa ovat lastensa seurassa alistuvia. Sekä lasten että vanhempien tunnetaajuustila on siis kanssakäymistilanteissa negatiivinen.

"Vapaa kasvatus" aikaansaa tästä syystä samalla tavalla tunnetason epäkunnioitusta, kuin lasten pitäminen kovassa kurissa. Molemmissa vaihtoehdoissa aito arvostus ja ehdoton rakkaus puuttuu.

Sama ilmiö todellistuu kaikissa muissakin ihmissuhteissamme: Jos parisuhde tai ystävyyssuhde perustuu ylpeyteen, sääliin tai uhrautumiseen, vallankäyttöön ja alistumiseen, niin kyse ei ole ehdottomasta rakkaudesta, koska rakkautta ei voi koskaan tuntea negatiivisessa tunnetaajuustilassa.

Aidosti toisia ihmisiä kunnioittava ihminen kunnioittaa siis yhtä paljon sekä itseään että kaikkia muita. Mutta hän ei YRITÄ kunnioittaa ihmistä, joka ei kunnioita itseään, eli hän ei sääli eikä uhraudu kenenkään toisen ihmisen puolesta. Aidosti muita ihmisiä kunnioittava ihminen keskittyy ennen muuta kunnioittamaan itseään, jolloin hän kykenee havaitsemaan myös negatiivisessa tunnetaajuustilassa olevan ihmisen korkeamman olemuksen, ja rakastamaan ehdoitta myös ylpeää, vihaista ja katkeraa ihmistä. Aidosti arvostava ihminen siis tiedostaa tunnetasolla, että kaikki viha perustuu aina pelkoon, eikä kukaan vihainen ihminen ole koskaan "paha", vaan hän pyrkii vain vapautumaan pelostaan vihaamalla.

Omien läheisten ihmisten puolustaminen silloinkin kun nämä ovat negatiivisessa tunnetilassa on inhimillistä, mutta jos tuo "kotipesän puolustaminen" perustuu pelkoon ja vaikkapa häpeään, niin omia läheisiään puolustava ajautuu väistämättä ristiriitatilanteisiin muiden kaltaistensa kanssa, eli sellaisten ihmisten, jotka puolustavat hekin omiaan. Ja juuri tästä on kyse kaikissa valtioiden välisissä sodissa: Emme voi koskaan puolustaa itseämme ja vastustaa muita, vastustamatta samalla myös itseämme.

Ja siksi kaikki taistelut ovat aina hävittyjä. Vain ehdottomasti rakastava voi voittaa, sillä hän on kaikkivoipa, ja hän voi omalla esimerkillään auttaa myös pelkääviä ihmisiä rakastamaan ehdottomasti.