Rakastaessasi itseäsi ehdoitta sinä olet tuo rakkaus - et ylpeä narsisti

Oman itsen ehdoton rakastaminen on välttämätöntä, jos haluat iloita elämästäsi ja kyetä rakastamaan myös muita ihmisiä yhtä ehdottomasti.

Jos rakkautesi itseä kohtaan on ehdollista, eli esität itsellesi vaatimuksia, ennen kuin suostut arvostamaan itseäsi, niin et pysty tuossa tunnetilassa rakastamaan myös ketään toista ihmistä asettamatta ehtoja tuolle rakkaudelle. Ja siksi ehdollinen rakkaus saa sinut väistämättä tuntemaan myös vihaa rakastamiasi ihmisiä kohtaan.

Ja kun tunnet vihaa, niin tunnet tuon negatiivisen voiman tunteen jälkeen syyllisyyttä vihastasi, ja kun tunnet syyllisyyttä, niin yrität ilmentää rakkauttasi toista ihmistä kohtaan uhrautumalla ja olemalla nöyrä. Mutta syyllisyyden hyvin matalassa tunnetilassa et voi pysytellä pitkään tuntematta jälleen vihaa, sillä viha vapauttaa sinut tuosta matalammasta tunnetilasta hieman korkeampaan. Ja siksi juuri uhrautuvat ihmiset "vapautuvat" syyttämällä muita ihmisiä "narsisteiksi". Ns. marttyyrius on siis aina negatiivinen tunnetila, joka estää rakkauden tunteet - sekä itseä että muita kohtaan. Ja esim "marttyyrina kuoleminen" on aina täysin turhaa kärsimyksen aiheuttamista, sekä itselle että läheisille.

Omanarvontunne eli ehdoton rakkaus itseä kohtaan ei siis ole sama asia, kuin ylpeys, oman itse kokeminen arvokkaampana kuin muut. Ylpeys perustuu aina pelkoon ja arvottomuudentunteeseen. Ja voimme kärsiä muiden ihmisten ylpeyden ja välinpitämättömyyyden vuoksi vain, jos koemme itse arvottomuutta, jolloin "saamme sitä mitä itse tilaamme". Ja siksi nk. narsismin uhri on poikkeuksetta aina itsekin narsisti.

Perheissä tapahtuva henkinen ja fyysinen väkivalta johtuu edellä kuvatunlaisesta negatiivisesta tapahtumaketjusta, noidankehästä, jossa kaikki sen osapuolet pysyvät niin kauan, kunnes joku osapuolista irtautuu "tragediasta" rakastamalla itseään täysin ehdoitta. Jos perheväkivaltaa nähneet lapset valitsevat ns. puolensa, eli syyttävät jompaa kumpaa vanhempaansa lapsuudesta, jossa he näkivät paljon väkivaltaa ja kokivat pelkoa, niin vihaan kiinni jääminen estää myös tuollaista lasta rakastamasta ehdottomasti vanhempiaan ja siten myös itseään. Ja jos hän kantaa vihaansa vielä aikuisenakin, niin hän alkaa toistaa lapsuutensa kokemuksia omissa parisuhteissaan. Tämä tapahtuu vetovoiman lain vaikutuksesta niin kauan, kunnes hän lopulta ymmärtää LUOPUA vihastaan, kärsimyksen kasvaessa liian suureksi (vihan kantaja on vihansa uhri).

Sama ilmiö tapahtuu muillakin elämänalueilla: Ihminen voi köyhtyä ja kurjistua niin kauan, kunnes hän lopulta lakkaa tuijottamasta köyhtymistään ja salliikin vaurastumisen (vain aktiivisesti toistettu negatiivinen ajatus pitää rikkautta toivovan köyhän kiinni köyhyydessä). Tai ihminen voi sairastaa niin kauan, kunnes hän vihdoin lakkaa keskittymästä sairauksien pelkäämiseen, jolloin hän mahdollistaakin paranemisen - tai fyysisessä kuolemassa vapautumisen.

Ja mitä tulee noihin väkivaltaisen lapsuuden kokeneisiin lapsiin, niin heidän "syyllistä" kohtaan tuntemansa viha saa nuo lapset lopulta vihaamaan myös sitä vanhempaa, jonka he uskoivat olevan tragediassa "uhri" (koska he uskoivat vain uhrin näkökulman olevan oikea). Viha myös uhria kohtaan on noille lapsille vapauttavaa siksi, koska tuo uhrius aiheutti lapsissa sääliä (negatiivinen tunne), joka esti heitä rakastamasta oletettua "syyllistä", eli esim. väkivallantekijää. Väkivallantekijähän oli myös aiemmin heidän ehdottoman rakkautensa kohde, oma vanhempi!

Syyllisiä ja syyttömiä ei missään ihmisten välisissä kanssakäymistilanteissa koskaan ole, vaan kaikki osapuolet ovat aina osallisia, myös ne lapset, jotka pelkäävät, ja vetävät siksi puoleensa lisää tilanteita, joissa he joutuvat pelkäämään. Kyse ei ole siitä, että nuo viattomat lapset olisivat SYYLLISIÄ omaan kärsimykseensä - osallisuus ei ole syyllisyyttä - mutta vetovoiman lakia ei voi muuttaa, eikä pieniä lapsia (jotka ovat syntyneet ihmisiksi, kokemaan myös ei-toivottua) voi estää kokemasta negatiivisia tunteita ja niiden seurauksia. Lapsi on perheeseen tullessaan aina valo, mutta myös tuon valon on välillä himmennyttävä, jotta se voisi taas loistaa entistä kirkkaampana. Se on universumin ehdoton laki.

Ehdoton rakkaus lasten ja vanhempien välillä on luonnollista, olivat nuo vanhemmat ja lapset millaisia tahansa, koska maailmaan syntyvä lapsi on aina perusolemuksltaan korkeampi olento. Ja me olemme kaikki olleet joskus pieniä lapsia eli "puhdasta valoa", ja meissä jokaisessa loistaa ikuisesti tuo valo, ja juuri siksi hyvin negatiivisissakin tunnetiloissa olevat vanhemmat kykenevät rakastamaan ehdoitta täysin puhdasta rakkauden valoa ilmentävää pientä lasta. 

Jos esim. hyvin masentunut äiti tappaa vastasyntyneen lapsensa, niin hän tekee niin vaistomaisesti siksi, että hän kyllä havaitsee tuon valon, mutta kokee olevansa siitä tunnetaajuustasolla niin kaukana, että haluaa vapauttaa viattoman lapsen omasta synkkyydestään. Tuo lapsi itse ei syyllistä omaa vanhempaansa, vaikka muut ihmiset tekevätkin niin. Lapsi palaa kuolemansa hetkkellä takaisin valoon, josta oli juuri tullut. Jos sinä koet tarvetta syyllistää tällaista äitiä, niin sinussa itsessäsi on sisäinen tieto siitä, että olisit samanlaisessa tilannteessa itsekin kyennyt tekemään samankaltaisen teon. Me emme ole erillisiä.

Siksi myös sanonta "joka toiselle kuoppaa kaivaa, itse siihen lankeaa" todellistuu aina.

Muisto ehdottomaasta rakkaudesta voi vanhemman ja lapsen välillä säilyä läpi koko elämän, sillä vanhemmalla ja lapsella ei useinkaan ole mitään tarvetta YRITTÄÄ rakastaa toisiaan (kuten esim. parisuhteen osapuolet usein tekevät). Ja koska he eivät yritä mitään, niin heidän rakkautensa on luonnollista ja myös erilaisuuden hyväksyvää, ehdotonta.

Muista, että kaikkein paatuneinkin ihminen (huomaa, että tällainen "paatuneisuuskin" on vain havainnoijan mielipide ja näkökulma!) tuntee ns. heikkona hetkenään puhdasta rakkautta, sillä emme voi elää ihmisinä rakastamatta lainkaan itseämme ja muita.

Pahoja ihmisiä ei siis ole olemassa, olemme kaikki perusolemukseltamme puhdasta rakkautta, nyt ja ikuisesti.