Toiveikkuuden tunnetilassa vedät puoleesi asioita, jotka eivät ole sydämesi todellisia toiveita

 

Meille ihmisille on ominaista yrittää toiveikkaina tavoitella asioita, joita haluamme. Ja kun sitten tuossa hieman negatiivisessa tunnetilassa havaitsemme mahdollisuuksia, niin uskomme niiden olevan "meille tarkoitettuja". Näin ei kuitenkaan ole, koska tunnetaajuus, jossa ne mieleemme (ja sitä kautta todellisuuteemme) vastaanotimme, oli negatiivinen.

Tyypillisiä tällaisia negatiivisia manifestointitilanteita ovat nykyaikana "haikeuden tunnetilassa googlaaminen", tai apaattinen surffaaminen Tinderissä. Et voi apatiatilassa havaita sellaista, joka on olemassa korkeassa taajuustilassa, vaikka unelmiesi rakastettu seisoisi edessäsi.

Tästä ja vain tästä hienonhienosta taajuuserosta toiveikkuuden ja tiedon tunnetilojen välillä johtuu se, että petymme usein elämään, ja alamme kuvitella itsemme ulkopuolelta vaikuttavien voimien päättävän puolestamme, mitä meille tapahtuu. Usko erilaisiin "jumaliin" on niin yleistä juuri siksi, että ihmiskunnan kollektiiviset, toiveikkuuden ajatusvirrat ovat suunnattoman voimakkaita. Ja toiveikkaina vastaanotamme siis ajatuksia juuri noista ajatusvirroista.

Vetovoiman laki saa meidät joka hetki vetämään puoleemme asioita, joihin keskitämme huomiomme, olivat nuo asiat sitten todellisia toiveitamme tai sellaisia asioita, joita emme toivo. Ja siksi on ensiarvoisen tärkeää tunnistaa oma tunnetila silloin, kun HALUAT voimakkaasti jotakin. Sillä vasta kun luovut haluamisesta voit saavuttaa sellaista, jota todella haluat! Toiveemme siis toteutuvat "kuin manulle illallinen" silloin, kun lakkaamme toivomasta, ja keskitymme vain uskomiseen ja elämäniloon.

Useimmilla ihmisillä on esim. voimakas halu rakastua toiseen ihmiseen (siis kokea rakkauden euforinen tunnetila), ja tuo halu voi olla niin voimakas, että joskus lähes kuka tahansa kelpaa rakkauden kohteeksi (näin käy usein esim. naisilla, kun "biologinen kello tikittää", ja halu saada lapsia on voimakas). Ja tuo kohde voi tosiaan olla ihan kuka tahansa, sillä rakkauden tunnetta kaipaava voi ajatuksiaan kohdistamalla hetkittäin löytää kenestä tahansa ihmisestä positiivisia ominaisuuksia, jotka sitten pitävät rakastuneen tunnetilan korkeana - niin kauan, kun hän keskittyy juuri noihin ominaispiirteisiin.

Mutta heti, kun rakastuneen tunnetila hieman laskee, niin hän alkaakin havaita rakkautensa kohteessa tuossa negatiivisessa tunnetaajuustilassa ilmeneviä ominaisuuksia, jolloin hän syyttääkin rakkautensa kohdetta siitä, että ei tunne itse rakkautta. Rakkauden tunnetta voimme kuitenkin aina tuntea vain itse, eikä kukaan toinen ihminen ole koskaan syyllinen siihen, että oma tunnetaajuustilamme laskee, ja tuo toinen ihminen alkaakin ilmentää meille negatiivisia puolia itsestään. "Saamme sitä mitä itse tilaamme" rakkaussuhteissa, aina ja poikkeuksetta.

Tällainen lähes pakonomainen tarve kokea rakkautta on usein teini-ikäisillä, jotka muistavat vielä, kuinka vapaalta ja voimalliselta resonanssi oman korkeamman minän kanssa lapsuudessa tuntui. Teini-ikäisten nuorten kokemat voimakkaat tunnetilojen vaihtelut johtuvat juuri siitä, että he eivät ole vielä tottuneet ja turtuneet pysymään negatiivisissa tunnetaajuustiloissa, vaan he pyrkivät aina tilaisuuden tullen kokemaan vapauttavaa euforian tunnetta. Ja putoaminen korkeasta tunnetilasta "reaalielämään", ja esim. moralisoivien ja huolestuneiden vanhempien kritiikin kohteeksi, on tietenkin aina tuskallista.

Rakastuneen "vaaleanpunaiset silmälasit" eivät siis todellisuudessa aiheuta harhakuvia, sillä rakkauden tunne on aito. Rakastuneena olemme kirjaimellisesti resonanssissa rakkautemme kohteen korkeamman minän kanssa, eli koemme ei-erillisyyden tunteen. Mutta rakkauden tunnetilassa emme havaitse toisessa ihmisessä sellaisia ominaispiirteitä, joista emme pidä. Teoriassa siis mikä tahansa rakkaussuhde voi kestää ikuisesti euforisena, jos rakastuneet keskittyvät tietoisesti ainoastaan positiivisiin ominaisuuksiin ja asioihin toisissaan. Mutta toisaalta puhdas rakkauden tunne mahdollistaa myös sen, että rakastunut löytää samassa rakkauden tunnetaajuustilassa olevia kumppaniehdokkaita. Ja jos kaikki osapuolet ovat vakaasti korkean minänsä kanssa resonanssissa, niin KUKAAN heistä ei kärsi - edes ns. polyamorisessa suhteessa.

Todellisuus on kuitenkin useimmiten toisenlainen, eli tuollaisissa "triangelidraamoissa" yksi henkilö jää "kolmanneksi pyöräksi", eli kokee tulleensa petetyksi ja hylätyksi, mutta pelkää samalla myös ehdollisen rakkautensa menettämistä. Ja pelon tunnetilassa hän kokee kärsimystä ja arvottomuutta, josta ainoa tie ylöspäin ovat vihan ja koston tunteet. Ja muut suhteen osapuolet taas kokevat hekin enemmän tai vähemmän negatiivisia tunnetiloja, kuten kostonhimoa, ylimielisyyttä, syyllisyyttä tai sääliä, jos he jäävät asumaan peteyksi itsensä kokevan kanssa samaan fyysiseen ympäristöön (tai ajatus "kolmannen pyörän" kohtalosta vaivaa heitä, vaikka he asuisivat muualla). Ja silloin heidänkään keskinäinen rakkautensa ei ole ehdotonta, vaan syyllisyys tekee sen mahdolttomaksi. Kaikilla samassa taloudessa elävillä täytyy joka tapauksessa olla ainakin ajoittain sama tunnetaajuustila, jotta he voivat elää yhdessä. Ja usein tuo resonanssi koetaan negatiivisessa tunnetilassa silloin, jos taloudessa on ainakin yksi "rakkaudesta osaton".

Esim. työpaikoilla puhutaan myös "ilmapiirin myrkyttäjistä" tai "yhteisen veneen keikuttajista", mutta meillä kaikilla on lopulta kuitenkin aina vapaus valita, kiinnitämmekö itse huomiota negatiivisessa tunnetilassa oleviin kanssaihmisiimme.

Toiveikkuus siis johtaa pettymyksiin niin kauan, kun et todella aidosti itse usko saavuttavasi toiveitasi, ja yrität tehdä "universumille ja vetovoiman laille kuuluvia tehtäviä". Mutta huomaa: Toiveesi on jo olemassa! Se toteutui korkean minäsi taajuustilassa välittömästi, kun sitä ensi kertaa toivoit. Eli sinun tehtäväsi on ainoastaan korkean tunnetaajuustilan tavoittaminen, eli toivomisen lopettaminen. 

Usko, tieto ja puhdas ilo - eli kaikkivoipaisuuden tunnetaajuustila - mahdollistaa mitä tahansa.