Negatiiviset ajatukset aikaansaavat suurimman osan ihmisenä kokemistamme kärsimyksistä, eivät epätyydyttävät olosuhteet

Jos luit otsikon negatiivisessa tunnetilassa, niin mieleesi tulvii vastaväitteitä: 

-"Nälkäinen, janoinen tai sairas ihminen kärsii ihan konkreettisesti."

-"Rahaton ihminen ei voi ostaa sellaisia asioita, mitä hän juuri nyt kipeästi tarvitsee, kuten ruokaa tai lääkkeitä."

-"Läheisen kuolema tuntuu tuskalliselta, kuolluthan ei enää palaa luoksemme."

-"Konkurssin tai ulosoton pelko on täysin aiheellinen, voinhan menettää työni, sosiaalisen asemani ja kotini."

-"Rakkaussuhteen tai avioliiton loppuminen on musertava menetys, koska olen rakentanut koko elämäni parisuhteeni ja perheeni varaan."

-"Häpeällinen tapahtuma voi leimata ihmisen vuosiksi."

-"Onnettomuudessa loukkantuminen murskaa monen ihmisen kaikki unelmat, ja elämän koko perustan."

-"Onneton tai väkivaltainen parisuhde aiheuttaa ahdistusta ja pelkoa joka ikinen päivä."

-"Epäonnistuminen kilpailussa tai kokeessa on peruuttamaton."

Nuo lauseet ovatkin totta, JOS pysyt negatiivisessa tunnetilassa, ja ne myös vahvistavat itse itseään kokemusten kautta, jos jatkat niiden ajattelemista, niiden aktivointia, ja niihin uskomista. Ja juuri siksi monen ihmisen negatiivinen todellisuususkomus on äärimmäisen vahva.

Mutta jos luetkin noita lauseita korkeassa tunnetilassa, niin niiden merkitys muuttuu.

-Jos ihminen ei kuole nälkään, janoon tai sairauteen (jolloin hän vapautuisi välittömästi kaikista negatiivisista kokemuksistaan ja tunteistaan), niin hänen äärimmäisen tuskallinen fyysinen tilansa mahdollistaa taistelusta vapautumisen ajatustasolla, eli päästämisen irti peloista. Ja kun ihminen lopettaa taistelemisen, niin hän alkaa välittömästi kulkea kohti toiveitaan, ja nuo toiveet ovat paljon kärsimystä kokeneilla erittäin voimakkaita (voimakasta toivetta voi verrata äärimmilleen jännitettyyn jousipyssyyn: nuoli lentää jännityksen vapauduttua nopeasti ja kauas). Tätä tarkoittaa sanonta "kun hätä on suurin, on apukin lähellä", tai: "pimeintä on juuri ennen aamunkoittoa." Mikään vaikea tilanne ja sen aikaansaama kärsimys ei siis elämässämme koskaan jatku ikuisesti, vaikka taistelisimme kuinka raivokkaasti tahansa, estäen samalla itseämme nauttimasta elämästä, vaan ns. negatiivisilla tapahtumaketjuilla on aina tietty "katkeamispiste", jolloin yksi - usein hyvin pienikin - negatiivinen asia lopulta "katkaisee kamelin selän", jolloin vapautuminen kärsimyksistä mahdollistuu. Sanonnat "aika aikaansa kutakin", ja "kaikki loppuu aikanaan", kuvaavat tätä elämän aaltoliikettä.

-Rahaton ihminen tuijottaa rahattomuuttaan, mutta voi samaan aikaan saada elämäänsä tarvitsemiaan ja haluamiaan asioita monella muulla tavalla. Hän estää itse rahan virtaamisen, koska ei usko "rahaenergian" virtaamisen mahdollisuuteen, mutta korkeampi minämme tietää aina keinot, joilla tuollaisen negatiivisen uskomuksen voi ohittaa, ja siksi sanonta "kaikki järjestyy aina" pitää aina lopulta paikkansa. Asiat eivät siis aina järjesty täsmälleen juuri siten, kuin itse haluaisimme niiden järjestyvän, mutta ne kuitenkin järjestyvät, ja havaitsemme myöhemmin, että ne järjestyivätkin juuri siten, kuin miten itse TODELLA toivoimme niiden järjestyvän (nk. sydämen toive toteutuu).

-Läheisen kuolema on tuon läheisen ihmisen oma toive aina ja poikkeuksetta. Syvä suru johtuu siis vain siitä, että vastustamme kuolemassa vapautuneen omaa toivetta, kokemalla sen menetyksenä, ja murheellisena tapahtumana. Kukaan meistä ei koskaan myöskään tietoisuuden tasolla kuole, vaan edesmenneet elävät koko ajan meidän fyysisesti elävien kautta, ja kokevat kanssamme myös ns. maailmallisia kokemuksia meidän aistiemme välityksellä.

-Ihminen joka pelkää "kuollakseen" ulosottoa tai konkurssia aikaansaa tuollaisen dramaattisen tuntuisen kokemuksen itse itselleen. Jos hän luopuisi peloistaan, niin dramaattista kokemusta ei tarvittaisi herättämään häntä "pelon unesta", hänen taloudellinen tilanteensa järjestyisi, ja hän voisi kääntää hartaan toiveensa rahasta rahan "kiihkeän haluamisen ja tarvitsemisen" (negatiivinen tunnetila) lopettamalla vaurauden kokemuksiksi, jotka puolestaan vahvistaisivat hänen positiivisia uskomuksiaan liittyen rahaan.

-Kun rakkaussuhteesi päättyy, niin kyse on aina siitä, että et itse aidosti tunnetasolla rakasta kumppaniasi (vaan haluat esim. vain "säilyttää kulissisuhteen", haavekuvan vakaasta parisuhteesta), tai jos rakastat häntä, niin kumppanisi ei tunne rakkautta itseään, eikä siksi myöskään sinua kohtaan, jolloin sinä löydät sellaisen kumppanin, joka kykenee rakkauteen. Kokemamme ihmissuhde-erot tuntuvat juuri siksi usein jälkeenpäin, eli negatiivisten tunnekuohujen jo laannuttua, erittäin hyviltä ratkaisuilta, jotka mahdollistavat todellisten toiveittemme täyttymisen.

-Häpeä, ja halveksutuksi ja kiusatuksi tuleminen, ovat täysin turhia tunteita, joita tuntiessamme vedämme puoleemme ihmisiä, jotka tuntevat itsekin häpeää ja arvottomuutta, ja juuri siksi he häpäisevät, halveksivat ja kiusaavat meitä, sanoillaan, ajatuksillaan ja teoillaan. Ihmiset, jotka eivät tunne häpeää ja arvottomuutta eivät havaitse myöskään meidän häpeäämme ja arvottomuudentunteitamme. Häpeä, arvottomuus ja uhrius,  ovat siis meissä itsessämme olevia tunnetiloja, jotka aiheuttaa etenkin pitkittyessään täysin turhaa kärsimystä, sekä uhreille että heidän halveksijoilleen ja kiusaajilleenkin, aivan samoin kuin mikä tahansa muukin rakkaudettomuus ja viha, joko itseä tai muita kohtaan.

-Luomme itse itsellemme onnettomuuksia, ja joskus myös vakavia loukkaantumisia siksi, että ikään kuin "rankaisemme itseämme", ja loukkaantuminen, ja esim. onnettomuudesta tai sairaudesta seuraava liikuntakyvyttömyys, on  siis rajallisuuden tunnetiloistamme johtuva manifestaatio. Mutta mieltä ja ajatuksiamme ei kukaan voi koskaan rajoittaa, ja siksi fyysiset rajoitteet mahdollistavat keskittymisen mielen vapauteen, ja koska mieli ja ajatukset luovat, niin korkeampi minämme keksii loputtomasti mahdollisuuksia, joiden avulla myös fyysiset rajoitteemme poistuvat. Myös vankilaan joutuminen, siis rikostuomion seurauksena, on pohjimmiltaan samanlainen, oman itsen tuomitsemisesta seuraava kokemus.

-Synnynnäinen liikuntarajoitteisuus, ja myös rajoitteet kommunikaatiokyvyssä, on niin ikään oma valintamme, ja koska tuollaiset ominaisuudet ovat synnynnäisiä, niin ne eivät aikaansaa "suunnattomasti suurempaa kärsimystä" yksilölle, joilla nuo rajoitteet ovat, koska synnynnäiset ominaisuutemme ovat aina kokemusten kautta meitä vahvistavia. Ihminen, joka hyväksyy itsensä sellaisena, kuin millaiseksi hän on syntynyt, on harmoniatilassa, kun taas sellainen ihminen, joka ei hyväksy omaa olemustaan ihmisenä, ei ole harmoniatilassa. Tämä pätee kaikkiin maailman ihmisiin, fyysisistä, psyykkisistä tai seksuaalisista ominaispiirteistä riippumatta.  Kyse on samanlaisesta tilanteesta, kuin jos äiti tai isä menettää lapsensa, eli lapsi kuolee. Se, joka hyväksyy oman lapsen poistumisen fyysisestä olomuodosta, eikä murehdi jo tapahtunutta, ei koe lapsen kuolemaa enää edes menetyksenä, vaan arvokkaana kokemuksena, joka vähentää omaa kuolemanpelkoa, ja auttaa ymmärtämään tunnetasolla, että tietoisuuden kuolemaa ei ole olemassa. Samalla tavalla syntyminen "köyhiin tai rikkaisiin oloihin", "huonoon tai hyvään perheeseen" on sielun oma valinta, ja sielun näkökulmasta nimenomaan ympäristöön liittyvät haasteet ovat arvokkaita, koska ne laajentavat tietoisuuttamme. Onnellisuuttahan ihmiselämässä aikaansaa aina vain astetta negatiivisemmasta tunnetilasta vapautuminen, toiveidemme toteutuminen, ei siis suinkaan staattinen euforiatila!

-Väkivaltaiset ihmissuhteet ovat vain negatiivisia tunnesidoksia, joista voi vapautua milloin tahansa, jos ymmärtää, että väkivallan mahdollistaa vain arvottomuuden, pelon ja syyllisyyden kokemukset, jotka purkautuvat väkivaltana ja vihana. Jos toinen osapuoli katkaisee tuollaisen negatiivisen tunnesidoksen, pyrkimällä rakastamaan väkivaltaista kumppaniaan täysin ehdottomasti, niin väkivalta loppuu välittömästi. Väkivaltaisessa ihmissuhteessa ei siis ole syyllisiä ja syyttömiä, vaan molemmat osapuolet ovat poikkeuksetta aina tunnetasolla osallisia kaikkeen, mitä tapahtuu.

-Mikään kokemamme epäonnistuminen ei ole "lopullinen tuomio epäonnestamme tai kyvyttömyydestämme", vaan epäonnistumiset ovat aina vain askelmia kohti onnistumisia. Ja koska esim. kilpailuissa voi olla yleensä vain yksi voittaja, niin kukin vuorollaan on voittajan roolissa. Voittaja on siis se, joka kulkee kohti voittoa, ja hyväksyy epäonnistumiset vain voittoa jalostavina, ja sen arvokkuutta lisäävinä "mausteina".

Asenne eli omat ajatuksemme ja näkökulmamme siis todellakin ratkaisevat sen, koemmeko elämämme mielekkäänä vai kärsimyksenä, olivat olosuhteet, joissa elämme, aivan millaiset tahansa.

Emme voi koskaan hallita olosuhteita, ja muita ihmisiä, mutta voimme joka hetki hallita ajatuksiamme ja tunteitamme, ja pyrkiä tuntemaan onnellisuutta ja tyytyväisyyttä, joka on elämämme ainoa päämäärä.