Tarve pysyä samalla tunnetaajuudella muiden ihmisten kanssa pitää suuren osan ihmiskunnasta kiinni negatiivisessa todellisuudessa

Empaattinen sosiaalisuus, eli tarve myötäelämiseen negatiivisissa tunnetiloissa, omien ongelmien kertominen muille, pahanpuhuminen eli juoruaminen, ja koetun kärsimyksen pitäminen arvokkaana ja sankarillisena, on kaikki "elämän draaman näyttelemistä", joka myös pitää koko ajan ihmiskunnan siinä uskomuksessa, että kärsimys todellakin olisi välttämätöntä - eli vääjäämätöntä, ulkopuolisen voiman tai sattuman elämäämme tuomaa tai määräämää. 

Tarina, jota itse kerrot omasta elämästäsi, itsellesi tai muille, vahvistaa aina itse itseään. Ja mitä voimakkaammin tunnetasolla eläydyt tuohon tarinaan, niin sitä enemmän juuri se tarina vahvistuu, ja toteutuu myös käytännön elämässäsi - oli tuo tarina sitten negatiivinen tai positiivinen.

Myös negatiivisissa tunnetiloissa ollessamme luomme jokaisen hetkemme uudeksi, mutta pysymme siis kiinni negatiivisessa todellisuudessa siksi, koska luomme koko ajan samanlaista, rajallisuuden ja kärsimyksen todellisuutta.

Mutta kärsimys on onnellisuuden kokemuksen, eli elämämme todellisen päämäärän kannalta täysin turhaa. Se, että kärsimme paljon ja kauan, ei tee meitä ENEMMÄN onnellisemmiksi sitten, kun vihdoin lakkaamme kärsimästä. Kärsimyksen aikaansaama "kirkkaampi kruunu" vain vaikuttaa kirkkaammalta samalla tavalla, kuin  pimeyden muuttuminen valoisuudeksi yhtäkkiä tuntuu hetken voimakkaammalta, kunnes totumme valoon. Itse kokemamme negatiiviset kokemuksemme kyllä voivat auttaa meitä tuntemaan myötätuntoa sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka kärsivät, mutta tämäkin on mahdollista vain silloin, jos emme tunne katkeruutta siitä, että olemme itse kärsineet niin paljon.

Eli kärsimyksen PITKITTÄMINEN, ja negatiivisissa tunnetiloissa pitkään pysyminen on aina turhaa. Ja tämä johtuu siitä, että aikaa ei ole. Voimme negatiivista tunnetta vain lyhyen hetken kokemalla luoda toiveen, ja myös vastaanottaa tuon toiveen lähes välittömästi. Ja silti kykenemme tuntemaan myötätuntoa muita kohtaan, koska myötätunto on korkea tunne, joka on perusolemuksemme.

Ihmiskunnan ns. kärsimyskulttuuri on kaikkialla maailmassa kehittynyt ja vahvistunut vuosituhansia, ja sen ilmentymiä ovat kaikki sodat, oman kunnian tavoittelu muita ihmisiä tappamalla tai häpäisemällä (esim. kunniamurhat ja perheväkivalta), ihmisten elämään kohdistuvat tiukat rajoitukset diktatuureissa, uskonnot, jotka syyllistävät ja tuomitsevat ihmisiä, kovan työnteon ja uhrautumisen ihannointi, kärsimystarinoiden kuvaaminen kirjallisuudessa, tiedotusvälineissä,  teatterissa ja elokuvissa, sekä kaikki negatiivisissa tunnetiloissa tapahtuva kilpaileminen muita ihmisiä vastaan, oli kyse sitten rahan ansaitsemisesta, työnsankaruudesta, sotasankaruudesta, urheilusankaruudesta, maineesta ja kunniasta, taiteesta tai politiikasta. Ihmiset kilpailevat negatiivisissa tunnetiloissa jopa siitä, kenen lapset ovat lahjakkaimpia, tai kellä on varaa viedä perheensä ylellisimmälle lomalle.

Korkeassa tunnetilassa olevalle ihmiselle taas mikä tahansa loma, tai mikä tahansa hetki elämässä myös arkipäivänä, on suuri menestys, koska hän tuntee tuolla hetkellä onnellisuutta. Ja hän arvostaa myös omia lapsiaan, vaikka nuo lapset eivät suorittaisi elämässään yhtään mitään, sillä arvostus on puhdasta rakkautta, jota ei kenenkään meistä tarvitse koskaan ansaita. Olemme jo perusolemukseltamme mittaamattoman arvokkaita.

Yleisesti voi sanoa, että kaikki pyrkimys hallita muita ihmisiä ja olosuhteita, ja vahva usko kärsimyksen väistämättömyyteen, vahvistaa uskoamme kärsimyksen vääläämättömyyteen ihmiselämässä. Eli kyse on vain ja ainoastaan siitä, että negatiivisessa tunnetilassa vastaanottamamme ajatusvirrat vahvistavat kärsimyskulttuuria, koska kuvittelemme, että negatiivinen, elämän- ja kuolemanpelon todellisuus on ainoa todellisuus, jonka voimme valita. Eli uskomme, että myös ollessamme onnellisia meidän tulee varautua joka hetki pahimpaan. Ja jos toiveitamme toteuttaessamme - jolloin meidän tulisi tuntea onnellisuutta toteutuneista toiveistamme -  varaudummekin jo tuon onnellisuuden menettämiseen, niin emme olekaan täydellisen onnellisia. Jolloin toteutamme juuri sitä, mihin varauduimme!

Ja koska vetovoiman laki vahvistaa aina juuri sen tunnetilan kokemusta, jossa itse kulloinkin olemme, niin vahvistamme valmista negatiivista uskomustamme eli kärsimyskulttuuria itse, pysymällä negatiivisissa tunnetiloissa.

Voit kuitenkin tietoisena luojana lopettaa kärsimysuskomustesi vahvistamisen milloin tahansa, tarkkailemalla omaa käytöstäsi "korkeamman minäsi silmin". Kun heräät aamulla, ja olet vaikkapa nukkunut levottomasti, niin huomioi, kuinka itse suhtaudut tähän nyt jo menneisyyteen kuuluvaan asiaan, eli levottomaan uneen. Kerrotko keittiöön mennessäsi perheenjäsenillesi, että nukuit huonosti? Jos teet näin, niin pyrit saamaan heidät resonanssiin negatiivisen tunteesi ja kokemuksesi kanssa, ja aktivoit ja vahvistat kertomuksellasi tuon levottoman unen negatiivisia vaikutuksia itseesi, ja siten myös koko alkavaan päivääsi, ja kokemuksiisi päivän aikana (olet noussut "väärällä jalalla sängystä", ja kertomalla tästä muille vahvistat sen negatiivisia vaikutuksia). Mutta jos taas kykenet suhtautumaan levottomaan yöhösi HUUMORILLA, niin olet jo kohonnut hieman korkeammalle tunnetaajuudelle. Huumori kohottaa aina tunnetilaamme. Jos naureskelet levottomille yöunillesi, niin jo hieman kohonneessa tunnetilassasi alatkin vastaanottaa tuon korkeamman tunnetilan ajatusvirtaa, jolloin uhnohdat pian myös tuon huonosti nukutun yön. Ja näin oletkin noussut "oikealla jalalla sängystä"!

Vastasyntyneet vauvat nukkuvat todella paljon siksi, että he ovat saapuneet fyysiseen maailmaan hyvin korkeasta värähtelytaajuudesta, ja heidän tulee aloittaa matalampiin värähtelytaajuuksiin sopeutuminen nukkumalla. Samoin korkeammalla taajuudella värähtelevät teini-ikäiset haluavat usein nukkua paljon, pitkien valvomisjaksojen ohessa, koska heidän vielä idealistinen, eli elämästä ja vapaudesta innostunut elämänasenteensa on ristiriidassa "aikuisempien" ihmisten negatiivisten uskomusten, ja siitä johtuvien huolien ja kontrollintarpeen kanssa.

Vastaavasti esimerkiksi toisiinsa rakastuneet ihmiset eivät koe "kärsineensä" lyhyistä yöunista, koska he ovat euforian tunnetilassa. Rakastuneiden ihmisten ei tarvitse edes viettää yötään yhdessä, kokeakseen näin, sillä rakkauden korkea tunne on heissä itsessään, eli heidän ajatuksissaan ja värähtelytaajuudessaan. Korkeassa tunnetaajuudessa eläminen siis vähentää myös yöuniemme tarvetta, koska me ihmiset nukumme vapautuaksemme negatiivisista värähtelytaajuuksista. Esimerkiksi "raataminen" töissä tekee meidät siis väsyneiksi siksi, koska yrittäessämme suoriutua raskaista töistä - olivat nuo työt sitten ruumiillisesti tai henkisesti raskaita - työskentelemme negatiivisessa tunnetilassa. Raskaan työnteon arvostus on negatiivinen uskomus, joka vahvistaa sekin itse itseään, eli kun suoriudumme velvollisuuksistamme koko ajan "yli rajojemme", niin muut ihmiset arvostavat suorittamistamme, uhrautumistamme ja ahkeruuttamme, jolloin tunnetilamme kohoaa, koska muut ihmiset arvostavat meitä.

Mutta juuri tuo muiden ihmisten arvostus on lopulta täysin merkityksetöntä, koska voisimme vain itse itseämme arvostamalla tavoittaa täsmälleen saman korkean tunnetilan, ja saavuttaa helposti ja ilman kärsimystä myös samat tavoitteet, joiden saavuttaminen negatiivisessa tunnetilassa vaatii ponnistelua (esimerkiksi arvostetut "nerot" ottavat paljon lyhyitä nokkaunia, eli eivät siksi, koska he ovat uupuneita, vaan kohottaakseen tunnetaajuuttaan, ja tavoittaakseen siten korkean taajuuden intuition heräämisen hetkellä ja tällainen henkilö oli mm. Albert Einstein).

Tästä syystä kaikki ihmiskunnan eniten arvostamat henkilöt EIVÄT ole suinkaan olleet raatajia, vaan ihmisiä, jotka ovat kyenneet tavoittamaan intuition korkean tunnetilan, ja he ovat tavoittaneet tuon tunnetilan usein ja helposti (usein tiedostamattaan). Se, että esimerkiksi monet suuret taiteilijat ovat myös kärsineet, on täysin epäolennaista, sillä noiden taiteilijoiden menestys ei ole johtunut kärsimyksestä, vaan korkeasta tunteesta. Kärsimystä he ovat kokeneet siksi, että ero hyvin korkean ja hyvin matalan tunteen taajuuden välillä on niin suuri. Esimerkiksi kaikkein merkittävimmät keksinnöt ovat aina lopulta syntyneet intuition tunnetilassa, ja niiden keksimistä edeltänyt tuskailu ja yrittäminen, "pähkäily", on ollut vain tuota intuitiota eli sen vastaanottamista estävää. Kärsimyksen yhdistäminen menestykseen on aina näköharha.

Rikas ihminen, joka ei iloitse rahoistaan, ei ole menestynyt. Suosittu ja kuuluisa ihminen, joka ei iloitse suosiostaan ja kuuluisuudestaan ei ole menestynyt. Taitava ja lahjakas ihminen, joka ei iloitse taitojensa ja lahjakkuutensa tuloksista itse, ei ole menestynyt. Terve ihminen, joka ei iloitse terveydestään ja elinvoimastaan, eli ei arvosta sitä itse, ei ole menestynyt.

Menestynyt ihminen on se, joka tuntee onnellisuuden tunnetta, ja joka ei pelkää elämää eikä kuolemaa. Ja siksi menestynyt ihminen voi olla kuka tahansa meistä, täysin riippumatta siitä, mitä olemme elämämme aikana aikaansaaneet tai suorittaneet.  Sillä me emme elä elämäämme näyttääksemme tai todistellaksemme muille omaa arvokkuuttamme, vaan me kaikki OLEMME mittaamattoman arvokkaita.

Menestynyt ihminen on siis se, joka tietää olevansa puhdasta rakkautta, ja oman elämänsä luojana täysin vapaa. Ja joka juuri siksi tietää puhdasta myötätuntoa tuntemalla myös kaikkien muiden ihmisten olevan tuo rakkaus - ja täydellisen vapaita.