Yleisökysymys "Mitä on vanhempien kunnioittaminen?" (vastausta on täydennetty 20.1.2021)

Monissa kulttuureissa ja uskonnoissa korostetaan vanhempien ihmisten kunnioittamisen tärkeyttä. Ja usein tämä kunnioitus ymmärretään velvollisuutena olla KIITOLLISIA vanhemmille ihmisille. Kiitollisuus on kuitenkin aina peräisin negatiivisista tunnetiloista, sillä kenenkään meistä ei koskaan tarvitse olla kiitollinen kenellekään, koska luomme todellisuutemme aina itse, ja olemme kaikki toinen toistemme kanssaluojia. Se joka antaa, saa itse, se joka on uhri, on itse asettanut itsensä uhrin asemaan, viha on vastaus toiselle vihaiselle, pata kattilaa soimaa, jne. Arvostus ja kunnioitus sitä vastoin ovat kiitollisuutta korkeampia tunnetiloja! Vanha ihminen ei siis ole arvokkaampi kuin nuori - hänen näkökulmansa elämään vain on usein erilainen.


Alun perin tämä kunnioittamiseen kehottaminen ei siis ole tarkoittanut sitä, että nuorten ihmisten tulisi esimerkiksi uhrautua ja kärsiä vanhempien ihmisten takia, hävetä elämänriemuaan ja rohkeuttaan, tai kunnioittaa vanhempien ihmisten henkilökohtaisia mielipiteitä PAREMPINA, kuin omiaan. Vanhempien ihmisten kunnioittamiseen on kehotettu siksi, että kauemmin elänyt on tässä inkarnaatiossaan kokenut enemmän, ja siten myös luonut enemmän toiveita, negatiivisilla tunteillaan, ja hänellä on siis kokemusperäistä tietoa "vastoinkäymisten muuttamisesta voitoksi", jolloin hänellä on myös mahdollisuus opastaa sellaisia nuorempia ihmisiä, jotka eivät ole kokeneet yhtä paljon. Tätä tarkoitetaan, kun puhutaan vanhan ihmisen "viisaudesta". Kyse on siis siitä, että vain kokemus opettaa, eivät pelkät sanat. Se, joka on itse tunnetasolla kokenut jonkin asian, voi puhua siitä "kokemuksen syvällä rintaäänellä".


Mutta vanhempien ihmisten kunnioittamista voidaan siis vaatia myös negatiivisesta tunnetilasta käsin, ja tällöin kyse ei ole arvostuksesta, vaan nuorempin ihmisten syyllistämisestä, pelottelusta, nuoruuden kadehtimisesta, halveksunnasta, ja jopa koston tunnetiloista, joita vanhempi ihminen kokee, jos hän on itse katkeroitunut tai peloissaan. Tällainen vanhempi ihminen ei siis ole kyennyt näkemään negatiivisten kokemustensa luomaa positiivista, vaan hän keskittyy muistelemaan noita tapahtumia negatiivisessa tunnetilassa, ja esimerkiksi varoittelemaan ja paheksumaan nuorempia ihmisiä. Pelokas ja katkera vanhus ei ole viisas, ellei hän vapaudu pelostaan.


Negatiivisessa tunnetilassa oleva vanhempi ihminen voi siis olla nuoremmille huono esimerkki, ja korkeassa tunnetaajuudessa oleva nuorempi ihminen voi olla tuollaista vanhusta paljon viisaampi. Mutta silti tällaistakin vanhusta tulee kunnioittaa, hänhän on vain oman tunnetilansa aikaansaamassa todellisuustilassa, joka vahvistaa vetovoiman lain vaikutuksesta itse itseään. Matalassa tunnetaajuustilassa oleva vanha ihminen manifestoi elämäänsä vaikeuksia aivan samalla tavalla, kuin negatiivisessa tunnetilassa olevat nuoremmatkin ihmiset, eikä tällaista vanhusta voi koskaan auttaa säälimällä, ja pahantekijöitä syyttämällä, vaan ainoastaan puhtaalla myötätunnolla. Esimerkiksi vanhan ihmisen hyväuskoisuus, eli liiallinen nöyryys, voi saada vanhuksen ajautumaan rikoksen uhriksi. Vanhus ei ole tällöin syyllinen tapahtuneeseen, mutta hän on kuitenkin itse tunnetilallaan aikaansaanut sen, mitä tapahtui.


Jokainen ihminen, nuori tai vanha, arvostaa ja kunnioittaa itsensä lisäksi kaikkia muita ihmisiä silloin, kun hän on korkean minänsä kanssa resonanssissa. Hän siis tuossa tunnetaajuustilassa tiedostaa sen, että me ihmiset emme ole erillisiä. Eikä hän aseta esimerkiksi nuoria ja vanhempia ihmisiä myöskään arvojärjestykseen, vaan hän ymmärtää sekä nuorten että vanhempien ihmisten näkökulman elämään. Aivan kuten aidosti myötätuntoinen ihminen kykenee ymmärtämään myös sen, että vihainen tai pelokas ihminen kokee "todeksi" oman tunnetilansa mukaisen todellisuuden. Myötätuntoinen ja ehdottomasti rakastava ihminen siis ymmärtää, että jokainen ihminen on aina omalta kannaltaan "oikeassa", sillä tunnetilamme määrittää aina kokemuksemme maailmasta.


Ja myös negatiivisessa tunnetilassa olevan nuoren ihmisen on helppo kunnioittaa aidosti viisasta ja aidosti rohkeaa vanhempaa ihmistä, joka siis on luopunut elämän- ja kuolemanpelosta, ja on siinä mielessä palannut "lapseksi jälleen", eli hän on valaistunut, tai lähellä valaistumisen tilaa.


Ja tämä johtuu siitä, että ihminen, joka on korkean minänsä kanssa resonanssissa on aina suunnattoman paljon vaikutusvaltaisempi, kuin kukaan negatiivisessa tunnetilassa oleva. Sillä korkean olemuksemme kautta me saamme milloin tahansa yhteyden jokaiseen maan päällä elävään ihmiseen, ja kaikkien heidän, ja koko luomakunnan korkeimpaan olemukseen.


Meidän tulee siis pyrkiä arvostamaan aina KAIKKIA ihmisiä, mutta paljon elämää itse kokeneilta ihmisiltä voimme saada sellaisia kokemusperäisiä neuvoja, jotka tunnemme niitä kuunnellessamme sisimmässämme todeksi juuri siksi, että tuo ihminen on kokemustensa kautta luonut noiden kokemusten välityksellä positiivista, ja laajentanut koko universumia. Ja koska meistä jokainen ON itsessään tuo laajentunut universumi, niin tuollainen tieto resonoi oman korkeamman olemuksemme tiedon kanssa.


Ja tämä johtuu siis siitä, että emme ole korkeamman olemuksemme taajuudella erillisiä, siis yksilöitä, vaan kaikki yhtä, puhdasta positiivista energiaa ja elämänvoimaa.


Vertailun vuoksi: Maailmaa ja elämää havainnoivat pienet lapset ovat usein viattomuudessaan ja selkeyden tilassaan (vailla negatiivisia tunnemuistoja) suunnattoman viisaita, osuen puheissaan ja havainnoissaan "naulan kantaan", ja siksi "lasten suusta" kuullut - sanavaraston ja kokemuksen vähyyden tähden näennäisesti yksinkertaiset - totuudet saavat vanhemmat ihmiset usein nauramaan. Nauru kertoo aina resistanssin purkautumisesta, eli tunnetaajuuden kohoamisesta (samoin kuin itkukin), ja lapset kykenevät naurattamaan meitä viattomalla viisaudellaan juuri siksi, että he ovat tunnetasolla paljon lähempänä korkeampaa tietoisuutta, ja todellista viisautta, kuin useimmat vanhemmat ihmiset, jotka ovat jo alkaneet pelätä elämää ja kuolemaa - ja ns. suorittaa elämää, hetkestä haltioitumisen sijaan.


Tätä on alun perin tarkoittanut esimerkiksi kehotus "tulkaa lasten kaltaisiksi". Lauseella ei siis ole opastettu olemaan "yksinkertaisia ja kokemattomia" (saati "tyhmiä"), vaan olennaiseen, eli puhtaaseen elämäniloon ja meneillään olevaan hetkeen aina keskittyviä, haltioitumiseen kykeneviä.


Päivitys 20.1.2021: Kysyjä halusi vielä tarkennuksen vastaukseen, liittyen omiin vanhempiin:


Omiin vanhempiin liitetään usein syyllisyyttä ja velvollisuudentunteita, ja ne ovat negatiivisia tunteita. Sukulaissuhteisiin ei kuitenkaan tarvitse suhtautua negatiivisessa mielessä "vakavammin", kuin muihinkaan ihmissuhteisiin, eli itseä ja omaa vapautta ei esim. tule uhrata vain siksi, että tuollaista uhrautumista mahdollisesti vaativat omat vanhemmat. Eli omat sukulaiset ovat monelle "taakka" vain siksi, että he uskovat itse, että sukulaisia kohtaan on oltava velvollisuudentuntoinen.


Sama pätee myös kansallisuuksiin ja kansallisvaltioihin, ja niiden puolesta käytyihin sotiin. Ihminen joka uhraa itsensä jonkin valtion puolesta (uskonnosta puhumattakaan!), kärsii itse, mutta kärsimys on oma valinta, ja valtio tai uskonto eivät koskaan palkitse uhrautujaa. Eikä sotaa voi kukaan koskaan voittaa, koska sodassa taistellaan toista ihmistä, eli kaltaista (siis todellisuudessa omaa itseä!) vastaan.


Ainoa todellinen palkinto ja saavutus ihmiselle on itse valittu onnellisuuden tunne, eli resonanssi korkeamman minämme - ja samalla koko universumin - kanssa. Uhrautuminen johtaa poikkeuksetta aina kärsimykseen. Myös silloin, jos lapset uhrautuvat omien vanhempiensa, tai vanhemmat lastensa takia.