Miksi totuudenpuhujat ja "päsmärit" usein ärsyttävät meitä?

 

Useimmat meistä ovat joskus ajatelleet tai lausuneet tällaisia ajatuksia toisesta ihmisestä:


"Se on aina suuna päänä joka paikassa päsmäröimässä."
"Se haluaa aina sanoa viimeisen sanan."
"Sillä on ihan kauhea pätemisentarve."
"Onko ihan pakko laittaa lusikkaansa joka soppaan?"
"Ärsyttävää, kun joku tunkee itseään joka rakoon/mediaan/keskusteluun!"


Tällaiset turhautuneeet, kateelliset tai vihaiset ajatukset perustuvat omaan rajallisuudentunteeseemme. Ihminen, jota arvostelemme, ei siis välttämättä ole lainkaan oman mielikuvamme kaltainen, vaan tunnemme vain itse riittämättömyyttä.


Näemme toiset ihmiset sellaisina, kuin millaisia itse uskomme heidän olevan.


Taistelet siis itseäsi vastaan, jos halveksit toista ihmistä - aina.


Todellisuudessa haluaisit ITSE sanoa tuon toisen ihmisen sanoman "viimeisen sanan" eli totuuden, jonka itsekin kyllä tiedostat totuudeksi, mutta et vain ole oivaltanut sitä. Kuka tahansa meistähän voi sanoa viimeisen sanan, jos hänellä on "painavaa sanottavaa" eli näkemys, johon ei ole olemassa vasta-argumentteja.


Kun kohtaat ihmisen, joka ON löytänyt sisäisen totuutensa, niin sinua ärsyttää, koska ainoa asia jota yksikään meistä koskaan elämässä tavoittelee, on juuri tuon totuuden eli mielenrauhan löytäminen. Ja siksi monet yrittävät esim. rajoittaa nettikeskusteluja vedoten siihen, että joku "täyttää koko keskustelun" - netistähän ei kuitenkaan lopu kirjoitustila. Samoin "joka lehdessä" esiintyvää julkisuudenhenkilöä syytetään usein egoismista, jos kaikki mediat ovat hänen tekemisistään kiinnostuneita. Kyse on siis kateudesta.


Ja koska taistelemme tuollaisissa tilanteissa koko ajan vain omaa totuuttamme vastaan, niin taistelumme voi kasvaa niin valtaviin mittasuhtaisiin, että alamme näyttää muiden simissä lopulta jo koomisilta.


Mikään ei tunnu pahemmalta, kuin jos toinen ihminen näkee meidät itsemme säälittävinä, huvittavina eli heikkoina. Koska sisäinen tietomme kertoo, että olemme pohjimmiltamme kaikki viisaita ja voimakkaita. Moni ymmärtääkin sisäisen viisautensa vasta häpeän kokemusten kautta.


Tällaisia tilanteita tulee nykyisin esiin paljon sosiaalisessa mediassa, jonne suuri määrä ihmisiä kokoontuu, ja nuo ihmiset eivät suinkaan aina tunne toisiaan. Me nimittäin hyväksymme "totuuksia" helpommin sellaisten ihmisten kertomina, joita ns. suuri yleisö arvostaa, eli etsimme turvaa usein sosiaalisista yhteisöistä.


Myös julkisuudenhenkilö voi joutua "haaskalintujen silmätikuksi". Suurin osa häntä arvostelevista ihmisistähän ei tunne tuota ihmistä, eli haukumme joukolla vain omaa mielikuvaamme hänestä.


Samasta ilmiöstä on kyse, kun joku ihan tuntematon ihminen tai vaikkapa "väärän puolueen" tai "väärän uskonnon" edustaja puhuu viisaita. Torjumme hänen sanomansa usein vain siksi, että emme halua hyväksyä hänen puoluettaan tai uskontoaan - tai "tittelittömyyttään".


Esim. sairauksista ja terveydenhoidosta ei monien mielestä saisi puhua kukaan muu kuin lääkärit, siis "asiantuntijat". Jokainen ihminen on kuitenkin terveyden asiantuntija, omien kokemustensa kautta.


Siksi esim. nettikeskusteluissa saatetaan joskus "teurastaa" joku ihminen, jonka ajatukset ovat viisaita, mutta jota muut keskustelijat eivät tunne tai arvosta.


Kristinuskon ns. messiasuhrilegenda on vertauskuva tällaisesta tilanteesta. Mies, joka inspiroi tuon synkretistisen tarinan synnyn ei kuitenkaan luultavasti ollut uhri ollenkaan - mikäli hän julisti rakkauden sanomaa - jälkeenjääneet ovat vain tehneet hänestä "mielipideuhrin", "väärinkohdellun toisinajattelijan".


Poliittiset "toisinajattelijat" sen sijaan usein taistelevat vallanpitäjien mielipidettä vastaan, ja koska he taistelevat, he ovat myös uhreja, marttyyreja.


Siksi viisaita ovat vain avarakatseiset eli ne, jotka eivät taistele ketään vastaan, "eivät katso koiraa karvoihin" eivätkä arvioi toisen ihmisen sanomisia tämän yleisönsuosion tai tuntemattomuuden perusteella.


"Moni kakku päältä kaunis."


"Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle." Ja tuo "minulle" ei ole alun perin tarkoittanut "ylijumala Jeesusta" vaan meidän kaikkien omaa korkeampaa olemusta.


Voimme siis tuomita ja halveksia aina vain itseämme.