Miksi toiveikkuuden tunnetilassa koettu houkutus johtaa "ojasta allikkoon"?

 

Miksi säälin ja toiveikkuuden tunnetiloissa koettu kiusaus eli houkutus johtaa "ojasta allikkoon" eli johtaa pettymykseen?



Toiveikkuus ja sääli eivät ole toiveen manifestaation taajuustiloja ja siksi noissa tunnetiloissa saamamme "uudet mahdollisuudet" eivät olekaan uusia, vaan ne pitävät meidät kiinni vanhassa todellisuudessa, joka ei enää ole todellinen toiveemme.



Suurin osa ihmiskunnasta ei ymmärrä luovansa omaa todellisuuttaan itse juuri siksi, että tuttuihin ja turvallisiin energioihin on helppo vanhasta tottumuksesta palata, KOSKA ne tuntuvat tutulta.



Meille tarjotaan siis joka hetki mahdollisuuksia muutokseen, mutta emme havaitse noita mahdollisuuksia, jos tunnetilamme ei ole selkeyden tila.



Ehdolliseen rakkauteen perustuvat parisuhteet ovat hyvin yleinen esimerkki tällaisesta "muutoksen pelosta": Vaikka parisuhde aiheuttaisi molemmille osapuolille kärsimystä (suhteessa esiintyy esim. henkistä ja/tai fyysistä väkivaltaa), niin osapuolet ovat toiveikkaita ja säälivät toisiaan ja jatkavat suhdetta, jolloin tilanne pahenee koko ajan, koska kumpikaan ei manifestoi omaa todellista toivettaan.



Jos siis haluat kokea muutoksen, niin pyri ennen ratkaisun tekemistä tiedostamaan, oletko täysin varma siitä, että muutos todella tapahtuu - etkä pelkästään palaa vanhaan elämääsi, jota et enää halua elää.



Myös uudet mahdollisuudet voivat nimittäin olla "entisen kaltaisia", ja siksi esim. puolison vaihtaminen "parempaan" ei koskaan onnistu, jos et rakasta entistä puolisoasi.