Miksi puhumme "uskottomuudesta" silloin, kun puhumme toisen ihmisen pettämisestä?

 

Miksi puhumme "uskottomuudesta" silloin, kun puhumme toisen ihmisen pettämisestä?


"Uskoton" ei usko rakkauteen eli hän ei tunne rakkautta itseään kohtaan eikä sen tähden kykene rakastamaan puolisoaankaan - ja siksi hän etsii rakkautta parisuhteen ulkopuolelta.


Uskoton ei kuitenkaan voi löytää rakkautta mistään muualta, koska hän siis ei itse tunne tuota tunnetta.

Ja myös puolisoaan "uskottomuudesta" syyttävä osapuoli on uskoton, koska kun hän syyttää, eli hänkään ei usko rakkauteen. Saamme aina elämäämme sitä, mitä itse tunteillamme ja uskomuksillamme tilaamme.


Uskoton ja petetty ovat siis "vakka ja kansi", molemmat osallisia siihen, mitä he tekevät toisilleen tai miten he kokevat toisensa.


Voimme syyttää "uskottomaksi" myös sellaista ihmistä, joka ei ole uskoton eli joka ei petä - oma negatiivinen tunnetilamme saa meidät näkemään muutkin ihmiset pettureina eli rakkaudettomina.


Tästä syystä hyvin mustasukkaiset ihmiset pelkäävät todellisuudessa itse pettävänsä, ja juuri siksi he näkevät muutkin ihmiset pettureina.


Uskottomuus ja petetyksi tuleminen ovat siis sukua "saatanan ja jumalan" pelkäämiselle: Jos et itse usko ja tunne rakkautta, niin pelkäät, olet ylpeä ja epärehellinen, tunnet syyllisyyttä ja syytät.


Totuus sattuu, jos et halua hyväksyä sitä, vaan riitelet itsesi kanssa.