Miksi anteeksipyytely ja nöyrtyminen ei ole hyödyllistä, ellei se tapahdu korkeassa tunnetilassa?

Miksi katumus ja katkeruus ovat haitallisia tunteita? Miksi kukaan ei ole koskaan yksin syyllinen mihinkään, eikä anteeksipyytely ja nöyrtyminen ole hyödyllistä, ellei se tapahdu korkeassa tunnetilassa?

Jokainen joka kärsii on aina tunnetasolla itse osallinen omaan kärsimykseensä.

 
Siksi anteeksipyytely tai sen vaatiminen eli huomion kohdistaminen negatiivisena koettuun tapahtumaan vain pitkittää kärsimystä.

 
Menneisyys meni jo, sillä ei ole enää mitään merkitystä. Jos muistelet katkerana tai katuvana menneitä, niin "tikulla silmään", sillä aktivoit niitä vain nykyhetkessä.

 
Anteeksiantaminen ja -saaminen on parhaimmillaan sitä, että tiedostaa oman tunnetason osallisuutensa eikä uhraa yhtään ajatusta menneelle negatiivisena koetulle tapahtumalle. Ja tämä johtuu siitä, että vain oma negatiivinen tunnetilamme (olkoon vaikka sääliä tai toiveikkuutta eli ns. hyväuskoisuutta) mahdollisti negatiivisen kokemuksen.

 
Jos katsot mennyttä epämiellyttävää tapahtumaa korkeasta tunnetilasta käsin, niin se muuttuukin positiiviseksi, sillä puhdas myötätunto on myös niiden "pahoiksi" leimattujen perusolemus. Yksikään meistä ei siis ole koskaan toista "pahempi". Ja siten kaikesta mitä koemme seuraa aina lopulta pelkkää hyvää. Rakkaus sammuttaa vihan.

Usein "pahuuteen ja uhriuteen" liittyy myös paljon häpeää. Ja jos ihmisen mieli ei kykene pysymään myötätunnon tunnetilassa puhuttaessa vaikkapa seksuaalisesta väkivallasta tai heikompien (oletus! Vihainen ihminenkin on aina heikko) kiusaamisesta ja alistamisesta, niin hänen mieleensä tulee usein kaksi vastaväitettä, jotka ovat ristiriidassa vetovoiman lain kanssa:

1. "Anteeksipyytäminenhän on hyvä asia, koska se vapauttaa ihmisen itsesyytöksistä." 

Kyllä, mutta jos anteeksipyytävä ihminen edelleen kokee olevansa syyllinen, niin hän ei vapaudu. Vain täysin puhdas myötätunto itseä ja "uhria" kohtaan vapauttaa. 

2. "Entäs pedofilia? Onko pikkulapsi syyllinen hyväksikäyttöön?" Vastaus: Ei ole, mutta hän on tunnetasolla osallinen, kuten kaikki muutkin hyväksikäytetyt. Jos taas lapsi on vauva, niin hän ei tunne häpeää eikä vihaa eikä siten myöskään kärsimystä (lapset oppivat häpeän seksuaalisuutta kohtaan vanhemmilta ihmisiltä). Aivan kuten seksuaalisesti hyväksikäytetyn eläimenkin reagointi ns. hyväksikäyttöön on erilaista, kuin ihmisen, joka tuntee häpeää. Eläin ei vihaa hyväksikäyttäjäänsä, sillä seksuaalisuus ei ole eläinmaailmassa häpeällistä. Maailmassa on aina elänyt myös heimoja, joissa suhtautuminen lasten ja nuorten seksuaalisuuteen on erilaista, kuin meidän kulttuurissamme. Häpeä on siis kulttuuriin liittyvä ilmiö. Ja häpeän tunne saa ihmisen kokemaan häpeällisiä asioita (vetovoiman laki).